Askel syvään veteen

Askel syvään veteen

Pia 31. toukokuuta 2016

Tiedätkö sen tunteen, kun astut tuntemattomaan veteen? Vesi on sameaa, etkä tiedä, löydätkö seuraavalla askeleella enää pohjaa, jolle astua. Tai löydätkö itsesi laittamasta painosi jalkapohjaasi raapivan kiven varaan? Mietit, minkälaisia meren eläviä mahtaa majailla näissä rantavesissä. Kai se tuntuu vähän samanlaiselta, kuin silloin, kun astun ulos mukavuusvyöhykkeeltä. Kokemusten ääreltä, jotka ovat tuttuja ja turvallisuuden tunnetta herättäviä.

Tunnen yhtäkkiä suurta järjen ja rohkeuden tukahduttavaa pelkoa. Alan kalastella mieleeni kaikkia niitä vaihtoehtoja, joissa asiat voisivat mennä pieleen. Mietin vain, millaiset negatiiviset seuraukset tästä askeleesta voisivat seurata ja etsin sopivaa pakosuuntaa tilanteesta. En yhtään pohdi, mitä hyvää tuosta rohkeasta askeleesta voisi seurata. Tämän vuoksi huomaan kiertäväni kehää. Kierrän kartalle piirrettyä näkymätöntä reittiä ees ja taas karttaen visusti sen salaperäisen rantaviivan, jossa kaikki mahdolliset kuvittelemani vaarat vaanivat. Ja silti, jalkani kaipaavat veteen.

Tunnen syväluotaavimpina hetkinäni sen, että jokin minussa riutuu kuivalla maalla. Mukavissa mättäissä tallustellessani vaivun syvemmälle unenomaiseen apatiaani. Kaikki on hyvin, joten miksi riskeeraisin? Miksi laittaisin itseni peliin, kun voin kokea mukavuutta joka askeleella. Kun voin ympäröidä itseni tuhansilla tyynyillä, ettei elämä höykkyyttäisi. 

Mutta noina kirkkaina hetkinä, kun kuulen meren kutsun sisimmässäni, tunnen myös tutun löyhkäyksen viereltäni. Se tuoksuu pelolta. Tutulta pelolta, joka kulkee vierelläni, vartioiden mukavuusvyöhykettäni rautaisella otteella. Aina kun horjahdan lähemmäs merta, se töytäisee minua kylkeen karskilla tavallaan. "Ruotuun siitä, luuletko olevasi muka merimies!"

Astellessani tuhannetta kertaa tuota ees taas -kierrostani, tapahtuu jotain erikoista. Astun arkisten mättäitteni keskellä pieneen puroon. Yhtäkkiä pahin kynnys on ylitetty, sillä ovathan jalkani jo valmiiksi märät. "Entä jos kokeilisin, ihan hiukkasen?" kysyn itseltäni, ja alan seurata puron uomaa kahlaten. 

Pelkoni kutistuu yhtäkkiä hyttysen kokoiseksi. Vaikka sen ininä vielä kuuluu, se ei täytä koko näkökenttääni. Näen nyt edessäni siintävän meren. Kohta astun puron uomasta edessäni aukeavaan mereen. En tiedä, mitä sitten tapahtuu. En ole saanut takeita. Mutta yhden asian tiedän. En aio enää kuunnella pelkoni supatusta ja seurata sen viitoittamaa polkua. Aion valita rohkeasti omat askeleeni. Sitten joskus taakseni katsoessani voin tunnistaa polun itse valitsemakseni. Nähdä ne kohdat, joissa Isäni kuiskaus piti minut suunnassa. Ja ne kohdat, joissa uskaltauduin syvään tuntemattomaan. Sillä vain siten löydetään helmiä.

Pia

 

Kuva: FreeImages.com/ Berkeley Robinson