Teologian tohtori, Israelissa arkeologisia kaivauksiakin suorittanut Eero Junkkaala paneutuu tässä teoksessa niihin raamatunkohtiin, jotka moni nykyajan kristitty mieluiten ohittaa olankohautuksella tai suorastaan kiusaantuneena. Lyhyiden esseiden aiheina on kuutisenkymmentä hankalaa Vanhan testamentin kohtaa: luomiskertomuksen tieteelliset tulkintaongelmat, Kainin parinvalintahaasteet, Jumalan israelilaisille antamat ”kansanmurhakäskyt”, joidenkin historiallisissa kirjoissa mainittujen lukujen epätäsmällisyydet, kiistellyt profetiat Messiaasta ja lopun ajoista...

Monien muiden vanhoillisten teologien tavoin Junkkaala edustaa ns. pelastushistoriallista raamatuntulkintaa, joka on luonteeltaan konservatiivista muttei fundamentalistista. Näkemyksen mukaan Jumala inspiroi Raamatun kirjoitukset, joskin enemmänkin ajatussisällön kuin yksittäisten sanojen tarkkuudella. Jumalan päätarkoituksena ei ollut tarkan tieteellisen tai historiallisen tiedon välittäminen lukijoille, vaan keskeisimmän sanoman eli pelastuksen julistus – ensin kätketymmin Vanhassa testamentissa ja sitten selkeämmin Uudessa. Täten Raamatun teksti on erehtymätön opin lähde puhuessaan uskon kannalta olennaisista aiheista kuten Jumalan luonteesta, synnistä ja iankaikkisesta kohtalosta, mutta inspiraatio ei välttämättä estänyt kirjoittajien inhimillisyydestä johtuvia tieteellisiä tai historiallisia epätäsmällisyyksiä. Pelastushistoriallisen tulkinnan kannattajien mielestä tällaisia varsinaisen sanoman kannalta merkityksettömiä epätarkkuuksia ei kuitenkaan pitäisi nimittää virheiksi, koska tällöin Raamattu alistettaisiin anakronistisesti oman aikamme oletuksiin virheettömyyden luonteesta.

Junkkaala kirjoittaa: ”Moderni länsimaalainen ihminen kuvittelee, että maailma on aina ollut tällainen ja että kaikilta, myös Raamatulta, pitää edellyttää sopimista oman aikamme tieteellisesti värittyneeseen maailmankuvaan. Kirja on kuitenkin kirjoitettu eri maailmassa. Kaksituhatta vuotta sitten monet asiat nähtiin eri tavoin kuin nykyään. Jos Raamattu edellyttäisi nykyaikaisen maailmankuvan ymmärtämistä, se olisi ollut käsittämätön ihmiskunnalle ainakin 1800 vuoden ajan ja olisi edelleenkin suurimmalle osalle ihmiskuntaa.” (s. 181) Esimerkkinä tästä mainitaan VT:ssa usein toistuvat sisäelinten nimitykset ”sydän” ja ”munuainen”, joissa muinaisina aikoina ihmisten mielenliikkeiden ajateltiin tapahtuvan.

Muita Junkkaalan periaatteita ovat Raamatun vaikeiden ja epäselvien kohtien tulkinta helpompien ja selkeämpien raamatunkohtien pohjalta (kuten jo Luther kehotti tekemään) sekä asiayhteyden ja tyylilajien huomiointi. Jotkut kysymykset jätetään suosiolla avoimiksi, koska ”Jumalan kirja avautuu eri aikoina ja eri ihmisille eri tavoin ja kätkee sisäänsä monia salaisuuksia, joihin meillä ei ole vastausta. Silti pidämme kiinni siitä perusasenteesta, että Raamatun pääsanoma on selvä ja yksinkertainen ja kaikkien ymmärrettävissä.” (s. 10)

Kirjoittajan perehtyneisyys Lähi-idän esihistorian tutkimukseen yhdessä VT:n sisällön tuntemuksen kanssa pääsee kirjassa usein oikeuksiinsa (esim. luvussa, joka kertoo vedenpaisumuksen jälkeisestä kansojen sukutaulusta). Esseissä tehdään usein myös osuvia rinnastuksia Vanhan ja Uuden testamentin välillä, kytkien nykylukijan silmissä joskus irrallisilta ja epäolennaisiltakin vaikuttavat Vanhan testamentin kuvaukset kristilliseen pelastushistoriaan. Kristinuskon jumalakäsityksen tueksi teksteistä löytyy myös muutamia kiinnostavia viitteitä kolmiyhteyteen.

Junkkaala toppuuttelee alkuluvussa erityisesti nuoren maan kreationisteja, jotka varsin rohkeasti pitävät tähtitieteellisiä ja geologisia iänmäärityksiä täysin virheellisinä tai suorastaan valtavan salaliiton tuloksena. Hänen oma näkemyksensä ihmisen alkuperästä näyttää löytyvän jostain vanhan maan kreationismin ja teistisen evoluution väliltä: ”Voimme laittaa [hominidit] Raamatun luomiskertomuksen kategoriaan ’nisäkkäät’ ja ajatella, että ne luotiin kuudennen päivän aamuna… Jumala teki ihmisen maan tomusta. Oliko tuo tomu kourallinen hiekkaa vai kenties yhteinen kantamuoto neandertalilaisten kanssa, on minusta melko samantekevää.” (s. 20) Perinteiseen raamattunäkemykseen sitoutunut lukija voi pitää tätä ja muitakin Junkkaalan kannanottoja liian varovaisina ja myötäilevinä kriittistä ”valtavirtatiedettä” kohtaan, mutta hänen esseensä tarjoavat silti mielenkiintoisia tiedonjyviä ja oivalluksia fundamentalistinkin hyödyksi.

Luonnontieteellisten kysymysten ohella nykylukijaa vaivaavat Vanhassa testamentissa ehkä eniten kuvaukset, joissa Jumala käskee israelilaisia tuhoamaan valloitustensa yhteydessä luvatun maan kaupungit kaikkine asukkaineen. Nykyajan näkökulmasta kristinuskon oman historian verisyys tekee nämä kertomukset entistäkin vaikeammiksi hyväksyä – kaiketi harva nykyuskova olisi valmis pitämään keskiajan uskonsotia Jumalan tahtona, joten miten voimme hyväksyä Jumalan kehotusta armottomaan sodankäyntiin Raamatussakaan? Vastausta hahmotellessa keskeisiä käsitteitä ovat kyseisen ajanjakson historiallinen konteksti (etenkin kyseisten pakanakansojen raakojen lapsiuhrikulttien osalta) ja ennenkaikkea Jumalan pyhyyden ehdottomuus. Jumalahan voi tappaa myös suoraan käyttämättä ihmisiä välikappaleina, kuten vedenpaisumuksessa (ja paljon myöhemmin Apostolien teoissa) tapahtui, ja onko ero tuomion toimeenpanon tavassa tällöin olennainen tuomitun kannalta?

Junkkaala kirjoittaa: ”Tätä Jumalan antamaa sotimiskäskyä on joskus verrattu kirurgin toimenpiteeseen, jossa täytyy amputoida potilaan jalka. Tällöin lääkäri voi joutua leikkaamaan pois myös tervettä lihaa säästääkseen potilaan hengen. Kyse ei ole pahan tekemisestä vaan pelastusoperaatiosta… Raamatun kokonaissanoman valossa ymmärrämme, että tämä ei ole yleispätevä sääntö eriuskoisten kohtaamiseen, vaan tietyssä pelastushistorian ainutlaatuisessa käännekohdassa ainoa mahdollinen tie.” Tämä aihe tuntuu ainakin monien raamattukiistojen perusteella olevan monille sen verran hankala, että olisin toivonut Junkkaalan käsittelevän sitä laajemminkin.

Yllä lainattu teksti ja muut kirjassa esitetyt näkökulmat Vanhan testamentin vaikeisiin kohtiin tuskin sinällään riittävät vakuuttamaan ihmistä, joka on omaksunut lähtökohtaisesti epäuskoisen asenteen Raamattuun. Monien kysymysten kohdalla perusteellinen käsittely edellyttäisi kokonaista kirjaa kyseisestä aiheesta; tällaisia on toki paljon kirjoitettukin. Junkkaalan esseekokoelma toimii kompaktina perusteoksena, joka tarjoaa suppeita mutta usein oivaltavia ja oleelliseen taustatietoon perustuvia ratkaisuhahmotelmia ja -ehdotuksia moniin VT:n vaikeina pidettyihin kohtiin. Sekä eksegetiikan (raamatuntutkimuksen) että apologetiikan (uskon puolustuksen) kannalta tällainen ”ongelmakohtien” avoin käsittely – puutteineenkin – lienee usein hyödyllisempää kuin vaikeiden kysymysten ”lakaisu maton alle”.

Markus

Eero Junkkaala: Esseitä Vanhan testamentin vaikeista kohdista. Perussanoma 2012. Kirjaa voi tilata kustantajan sivuilta täältä.