Hedelmätarhuri

Hedelmätarhuri

Pia 14. joulukuuta 2012

"Mutta Hengen hedelmä on rakkaus, ilo, rauha, pitkämielisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, sävyisyys, itsensähillitseminen." (Galatalaiskirje 5:22)

Aamun ensimmäinen ajatus on joskus erilaisuudessaan yllättävä. Eräänä aamuna mielessäni oli kysymys, jonka kysyin itseltäni. Missä menee liiallisen itsehillinnän raja? Entä missä määrin itsehillinnän ja kaiken kohtuullistamisen vastapainona olisi hyvä olla tuulettavaa itseilmaisua?

Kysymyksestäni voi kenties päätellä, että olen itsehillinnän yltiökuluttaja. Kaiken kohtuullistaminen tosin on jonkun muun heiniä, siinä olen vasta noviisi. Se nyt vain sattui kyseisenä aamuna myös väsyttämään jo valmiiksi, ennen kuin päivä oli edes kunnolla alkanutkaan. Olkoon tämä pohdinta nyt sitten sitä kaivattua vastapainoa, eli tuulettavaa itseilmaisua.

Tähän päivään mennessä olen ehtinyt kulkea monenlaisia polkuja. Noilla poluilla monesti tuostakin Galatalaiskirjeen Hengen hedelmien listasta on tullut meikäläisen tekohedelmien lista. On puristettu ja kiristetty mieltä ja tahdonvoimaa, kiltteilty ja näytelty. Siloiteltu pintaa, lakaistu maton alle ja vaihdettu naamaria sen mukaan, kuka sattuu istumaan vastapäätä. Huoh. Väsyttävää.

Liika mustavalkoisuus on vienyt tilan värien leikiltä ja elämän syviltä sävyvaihteluilta. Aamun kajo ja taivaan kannen maalaava iltarusko ovat jääneet harmaan pilvimassan jalkoihin. Mustavalkoinen ajatteluni on sanonut: "Minun on vaan tehtävä tämä, tästäkin listasta on suoriuduttava! Nyt vaan otan itseäni niskasta kiinni, pinnistän voimani ja vòila! Hillitsen itseni, en puhu mitään, kasvoni ovat ilmeettömät kuin kivi. Jälleen yksi papukaijamerkki ansioluettelooni. Itsehillintä, done!

Niin kovasti yritän itse pinnistää ja paikkailla. Ei ihme jos väsyttää. Ja mihin jää se aito ihminen? Tilalla on kivikasvo. Rintakehää puristaa tunnemöykky, jolle ei koskaan anneta sanoja. 

En huomaakaan, että Hedelmätarhuri seisoo vieressäni kasvoillaan huvittunut ilme, kun väännän appelsiinin näköistä palloa jälleen uudenlaisesta massaseoksesta. Yäk, ei vieläkään maistu aidolta, vaikka ulkonäkö on niin aidon oranssi!

Lopulta kyllästyttyäni tarpeeksi puiseviin tuotoksiini tajuan pyytää Isäni apua. Pyydän häntä avaamaan lukot pölyttyneisiin huoneisiin täynnä puhumattomia tunteita ja vaiettuja ajatuksia. Hän saa tuulettaa raikkaaksi joka sopen. Raivata pois negatiivisen sisäisen puheeni. Ja opettaa puhumaan mielessäni itselleni kauniisti, lempeästi, kannustavasti ja rohkaisevasti. Niin kuin hän puhuu minulle.

Tämän tuulettavan Jumalan kohtaamisen seurauksena huomaan, että sisimmässäni on jälleen tilaa niille aidoille hedelmille. Kun päästän uskollisesti Hedelmätarhurin tiluksilleni puutarhaa hoitamaan, huomaan jonain päivänä itsehillinnän appelsiinipuun oksien notkuvan kypsyneen sadon painosta. Mehukkaat hedelmät loistavat kilpaa auringon kanssa. Ja Tarhuria hymyilyttää jälleen.

Pia