Toiminta, ahkerointi, mallintaminen ja hengelliset harjoitteet. Tätä nelikkoa noudattaen olen pyrkinyt kohti itselle asettamaani uskovan standardia.

Toiminta on metka apuväline tutustumisessa. Seurakuntiin on helppo päästä sisälle kun ilmaisee olevansa ahkera ja haluavansa tehdä. Tunne, että minua tarvitaan nostattaa mielialaa ja kiitos hyvin tehdystä työstä tuntuu hyvältä. Hengellinen kasvu on puolestaan tehokasta kun mallintaa edistyneitä seurakuntalaisia sekä pitää kiinni rutiineista ja aikatauluista hengellisissä harjoitteissa.

Vaellettuani näin vuosikymmenen Herrani kanssa, totesin olevani touhuamisesta huolimatta irrallinen, yksinäinen ja reilusti asettamieni kasvukäyrien alapuolella. Kaiken yrittämisen ja ponnistelun jälkeen lopputulos on halju, päälle liimattu, köykäinen, vailla voimaa ja henkilökohtaisuutta.

Kyselin ja marmatin Herralle, miksi näin on ponnisteluista huolimatta. Ja marmattaminen jos mikä saa helposti valtaansa, pitemmäksikin aikaa! Lopulta jouduin toteamaan, että en saa kyselyihini vastauksia, eikä Herra koe tarvetta puolustautua syytöksiltäni. Kummaa.

Pysähdyin. Lakkasin yrittämästä paremmin. Hetkeen ei tapahtunut mitään ja olin hämilläni. Harjaantuneemman hengellisen näkökyvyn omaava mieheni ohjeisti minut kiittämään Herraa kaikesta siitä kasvusta, jota on jo tapahtunut sen sijaan, että tilittäisin Jumalalle, missä minun kuuluisi jo olla ja missä en kuitenkaan vielä ole.

Ihmeellistä! Opetellessani tyytyväisyyttä ja kiitollisuutta tajusin kasvaneeni reilussa vuosikymmenessä melkoisen harppauksen – tosin aivan eri asioissa, joissa itseäni olin pyrkinyt kouluttamaan. – Ilmeisesti asioissa, jotka olivat Herran mielestä olennaisempia kuin omat suunnittelemani kasvukäyrät.

Jonkun aikaa uutta asennetta opeteltuani Majakassa, naisten pienryhmässä, puhuttiin leivästä, leipomisesta ja opetuslapsista, mukavista, selkeistä asioista ilmapiirissä, jossa oli hyvä olla. Yksinkertainen ajatus murtautui sydämeeni: Jeesuksen opetuslapset kulkivat Herransa kanssa tekemättä mitään sen kummempaa, yrittämättä ansaita paikkaansa, yrittämättä pakonomaisesti koulia itseään samaan hengelliseen luokkaan Mestarinsa kanssa. Järisyttävää. Olin oppinut, että toiminta on paras tapa tutustua ja rakentaa yhteyttä. Ajaessani kotiin illasta, jossa oli ollut hyvä olla, tuumasin, että touhuamalla en koskaan opi tuntemaan Herraani. Hän kutsuu olemaan ja seuraamaan Häntä tavoitteita asettamatta. Olemisen täytyy siis olla jotenkin olennaista!

Tästä siunatusta oivalluksesta seurasi kuin itsestään lepo. On ihmeellistä kuunnella saarnaa ilman muistiinpanovälineitä ja sen puntaroimista, mikä tässä opetuksessa on erityisen tärkeää, kuinka pystyn tallentamaan sen muistiin ja miten sovellan sen käytäntöön. On ihmeellistä aloittaa rukous ilman omaan luonteeseen päälle liimattuja, muilta opittuja fraaseja. On ihmeellistä avata Jumalan Sana ilman paineita ja huomata ymmärtävänsä sitä paikoin juuri niin, kuin aina on toivonut ymmärtävänsä. On ihmeellistä saada sydämelleen suunnittelematta ja miettimättä ajatus, miten voisi auttaa seurakuntaa tai lähimmäistään ja toteuttaa se ilman sen kummempia mutkia ja oman osaamisensa esittelyä. On ihmeellistä havaita omilta kasvoiltaan kiitollinen hymy ja huudahtaa spontaanisti ”Kiitän sinusta Jeesus!”

Tämä uskovana kasvaminen ei olekaan mahdotonta, niin kuin taivuin ajattelemaan vuosikymmenen ajan. Mahtavaa olla tutustumassa Herraan, joka on kaikki, mitä tarvitsen elämään ja jumalisuuteen. Mahtava opetella tuntemaan Jumalaa, joka on täyttävä Kristuksen Jeesuksen päivään saakka sen työn, minkä hän on minussa aloittanut (Fil 1:6). Minun tehtäväni on vaan olla Hänen kanssaan ja näin oppia tuntemaan Hänet. Jeesuksen omin sanoin: ”Tulkaa, sillä kaikki on jo valmiina” (Luukas 14:17).


Maria, naisten pienryhmäläinen

Kommentit

Lisää omasi
  1. avatar

    Henri Hirvonen 12. joulukuuta

    Vapauttava kirjoitus - kiitos Maria!

    Näinhän se on!

    Onnittelut! Olet nyt kuin Kertomuksen Maria
    - lepäät vain Jeesuksen jalkojen juuressa -
    oltuasi sitä ennen suorituskeskeinen ja touhuttava
    (uskonnollismielinen) Martta!

    Tärkeäähän on oleminen (identiteetti ja samaistuminen
    Kristukseen) eikä tekeminen tai yrittäminen.
    Myös kiitollinen mieli on elintärkeää.

    Tämä on ehkä suurempi ongelma Kr:n ruumiissa
    kuin arvaammekaan.
    Siunasit blogillasi varmasti monia!
    Monien oli varmasti helppo samaistua siihen.
    Kiitos. :D
    t. opettaja Espoosta