Herkkä kohta

Herkkä kohta

Pia 11. syyskuuta 2016

En tiedä aivan tarkkaan, mitä ihmisen kehossa tapahtuu, kun haava umpeutuu, parantuu ja kun arpi muodostuu. Mutta sen tiedän, että jälki jää. Ja että se kohta, joka on parantunut, on parantuneenakin erityisen herkkä.

Tunnistan sisäisiä haavoja, jotka ovat samalla tavoin arpeutuneet. Se kohta esimerkiksi, missä oli luottamus. Kun se särkyi ja koottiin jälleen, siitä tuli tällainen tuntoherkkä alue. Tunnistan joskus saman haavan myös muissa. Silloin meitä on kaksi, samantapaisen arven kantajaa ja olo on sen mukainen. Älä vain koske minun arpeeni, sillä jo sinun arpesi näkeminen tekee kipeää, mietin mielessäni.

Kauan pakenin arpineni piiloon, jos näin ikäänkuin peilistä samoja haavoja. Tai jos kohtasin samantapaisen tutulla tavalla uhkaavan tilanteen tai henkilön. Kunnes Isäni kosketti arpeani.

Tuon kohtaamisen jälkeen, aloin oppia, kuinka voin käyttää arpeni herkkyyttä lahjana. Kuinka voin rakentaa luottamusta sinne, missä se meni rikki, vain yksinkertaisesti olemalla ystävä. Mutta ennen kaikkea aloin uskaltautua rakentamaan oman arpeni aluetta uudenlaiseen rohkeuteen, rakentamaan luottamusta luotettavan henkilön avulla. Se, että kävimme kahvilla ja juttelimme, oli askel eheytyneeseen luottamukseen, sen tilalle, joka oli joskus mennyt rikki.

Olin helpottunut, kun ymmärsin, että rohkean askeleeni ja pelkoni kohtaamisen seurauksena aiemmin sotkeutuneet tilanteet eivät enää toistuneet. Opin rakentamaan itselleni siltoja, sinne missä ne ennen olivat olleet. Avaamaan kaipaamiani yhteyksiä. Koska Isäni rakkauden avulla ymmärsin olevani turvassa. Uskaltauduin ottamaan askeleita sinne, minne todella halusin mennä. Ei enää pelon sanelemana kyyristellen. Ei ryömien pohjamutia myöten pakoon. Seisoen suorassa uusilla korkeilla koroillani otin pieniä askeleita, kohti herkkyyteni vahvistumista.

Kun oivalsin herkkyyteni arpeni alueella lahjaksi, uskaltauduin olemaan oma itseni. Uskalsin puhua kivuista, joiden läpi olin selvinnyt. Ja kun ne eivät enää olleet salaisuuksia, tunsin sisimmässäni vapauden, joka kertoi vahvemmin kuin mitkään muut vakuuttelut, että olin todellakin selvinnyt.

En sano, etteikö arpeani enää kivistäisi, kun se herkistyy kosketukselle. Tai kun näen toisen samanmoisen arven. Mutta nyt siihen kaikkeen kivistykseen sisältyy armollinen toivon sävy. Olen kiitollinen, että minulla on yhä kosketus tuohon herkkyyteen, jopa kivuliaaseen. Koska vain siten voin olla rinnallakulkija kivun kanssa kamppaileville. Vain siten voin olla elävä todistaja toivosta.

Jeesus, sinä olet arpinesi myös minulle se rinnallakulkija. Sinun arpiisi on kätketty minun nimeni. Ja sinun arpisten käsiesi kosketuksesta, minusta tuli sinun toivosi kantaja.

Pia

 

Kuva: FreeImages.com/ A Syed