Katkera vai vapaa?

Katkera vai vapaa?

Antti Ronkainen 30. huhtikuuta 2010

Luin erään taiteilijan kirjaa, jossa hän hyvin avoimesti kertoi ongelmista, joihin hän oli törmännyt yhden kristillisen toimijan kanssa. Toiminnan kuvailemiseen käytettiin seuraavanlaisia termejä: ahdas elämänpiiri, keskustelemattomuus, jyrkän uskonnollinen, ärhäkkä kristillisyys, fundamentalistinen… Siinä sitten pohdittiin ja mietittiin, miksi tuollaisessa oli ollut mukana ja kuvailtiin, missä mentiin nyt.

Kirja oli hyvää luettavaa ja mietin, miten haastavassa tehtävässä sitä pastorina olenkaan. Kunpa voisin enemmän auttaa ihmisiä kuin vaikeuttaa heidän elämäänsä. Elämä on todella hauras, ja toivoisin kykeneväni käsittelemään sitä aina taidolla ja kunnioituksella. 

Jäin myös miettimään Jeesuksen toimintatapoja. Minkälaisen kirjan Jeesuksen kohtaamat ihmiset olisivat kirjoittaneet?

Mitä tuumi rikas mies (Mark 10:17-22), jota pyydettiin myymään kaikki? Istuiko hän katkerana vanhana miehenä jossain Galilean pubissa ja kertoi kerta toisensa jälkeen tarinaa, miten se fanaattinen ja ihmisistä mitään ymmärtämätön Jeesus oli käskenyt hänen myymään kaiken. ”Väittävät hänen vielä nousseen kuolleista. Ja pyh!"

Vai löysikö mies elämäänsä Herran, jonka valta oli hänen varojaan suurempi?

Mitä pohti fariseus (Matt. 23:25-27), kun katseli talonsa katolta ilta-auringon kajoa taivaanrannassa. Puhisiko hän vielä vuosienkin päästä: ”Miten se eräs julkea puusepän poika kehtasi loukata minua. Minäkö muka valkeaksi kalkittu hauta? Itsepä sinne joutui ennen minua, vaikka jotkut kiilusilmäiset fanaatikot luulevat hänen nousseen kuolleista. ”

Vai kohtasiko tämä uskonnollinen johtaja totuuden, joka saattoi hänet vapaaksi sisäisen tyhjyyden ja ulkoisen näytelmän välisestä ristiriidasta?

Miten vietti lopun elämänsä aviorikoksesta tuomittu nainen, jonka Jeesus oli pelastanut kivittäjiensä kynsistä (Joh. 8:2-11)? Oliko hän palannut entiseen elämäänsä ja nyt seitsemännen avioeron jälkeen oli edelleen katkera siitä, miten se kurja mies oli uskaltanutkin hänelle sanoa: "Älä enää syntiä tee!” ”Ja miksi ne hänet Jeesuksen eteen raahanneet miehet oivat jättäneet sen miehen kokonaan huomiotta? Olivat tainneet lavastaa koko tilanteen”, puhisi nainen. 

Vai oliko nainen ottanut Jeesuksen sanoista vaarin ja eli onnellista elämää katsoen lastenlastensa varttumista ja miettien kohtaamista, joka oli muuttanut koko hänen loppuelämänsä suunnan?

Opiksi ottamisen ja loukkaantumisen välinen raja voi välillä olla yhtä hento kuin ero kantavan ja hukuttavan jään välillä. Kuinka paljon Jumalaan ja seurakuntaan loukkaantuneissa ihmisissä on niitä, jotka eivät ole halunneet vastaanottaa totuutta ja Jumalan muuttavaa rakkautta? Kuinka paljon joukossa on puolestaan niitä, joita yksinkertaisesti on vaan kohdeltu todella tökerösti ja Jumalan nimeä halventavasti? 

Voisivatko totuuteen loukkaantuneet vielä löytää kaiken muuttavan rakkauden? Voisivatko ihmisten taitamattomuuteen ja julmuuteen katkeroituneet ihmiset vielä antaa anteeksi? Voisiko kristillinen seurakunta vielä oppia virheistään?

Kommentit

Lisää omasi
  1. avatar

    Ahosen Tommi 1. toukokuuta

    Tää kyllä pisti miettimään

  2. avatar

    Maiju 7. toukokuuta

    Hyviä pointteja. 'Totuuteen loukkaantuminen' on iso kysymys. Joskus olen miettinyt onko kaksiteräinen miekka symboli sille, että toinen terä on armoa, toinen totuutta. Ja kenellä on valta käyttää totuutta? Kuka näke oikein?

    Omaa suorasukaisuutta kun seulon, niin joudun toteamaan, että jokaisella 'totuuden hetkellä' ja vastuuttamisen vaatimuksen äärellä olisi oltava paljon Pyhän Hengen näkökykyä. Armoa ja ymmärrystä. Oikeassa oleminen ja oikean määritelmän asettaminen on omasta näkökulmasta aina omalla turvallisuuskentällä pysymistä. Kun kohtaa uusia asioita, joita on vaikea ymmärtää, joutuu oma sydän aina testiin. Onko se pelottavaa, jos niin reagoinko vihalla ja torjunnalla vai miten?

    Seppo Jokinen muistaakseni on jossain sanonut, että on kaksi ohittamatonta asiaa, jotka estävät ihmisen kasvun ja eheytymisen. Katkeruus ja itsesääli. Pahoja valintoja. Ne jotka ovat syntyneet niiden ilmapiirin kyllästäminä, joutuvat hankalammin työstämään itsensä irti. Miten paljon voi Pyhä Henki niissä tilanteissa kun ihmisten apu törmää mahdottomuuteen? Riippuu varmaan paljon myös esirukouksesta ja hyväksyvästä ilmapiiristä. Miten paljon ihailenkaan kristillisyyttä, joka kykenee ojentautumaan päivittäin sen mukaan mitä Jumala haluaa antaa. Ei Lootin vaimon asennetta, ei Joonan murjotusta risiinikasvin alla. Ei Demaksen itseään suojelevaa elämää. Mutta ’uskon sankarit’ ovat harvassa. Ne joille Jla on suonut sen armon, että pysyy suoraselkäisenä ja linjassa. Riittävän eheitä ottamaan vastaan rakkautta, jonka vaikutus kumuloituu.

    Välillä olen miettinyt, millä ihmeellä srk.tien kehillä olevat, ehkä joskus pelokkaatkin ihmiset saataisiin srk.tien suojiin. Ne jotka rakastavat Jumalaa, elävät kaipuussa saada lisää Jlan rakkautta näkymään elämässään. Mutta jokin jokaisessa yhteisössä vain pelottaa. Jokin HS- blogi oli ostikoitu 'osattomuus synnyttää vihaa'. Onko srk.tien ilmapiirissä vain jotain, joka ei salli kielteisiä tunteita lainkaan ilmaistavan. Joskus joku ei edes tiedosta osattomuuden ärtyisyyttään, sille ei ole lupaa, projisoi sen toisiin (nuo hylkivät ja inhoavat minua) . Joskus pienikin ärtyneisyys tulkitaan katkeruudeksi ja automaationa tulee yhteydestä ulossulku. Kilttinä ja positiivisena olemisesta on tullut laki. Sinänsä hyvä asia, olla kiltti ja rakkaudellinen. Maailma on tarpeeksi paha paikka, jotta ilkeyttä enää lisättäisiin. Silti kaiken negatiivisen kiltteyden teflonilla torjunta voi joskus toimintatapana kääntyä itseään vastaan. On haluttu tehdä toiselle tila olla positiivisessa ilmapiirissä, mutta samalla kielletty kaiken negaation ilmaisut. Ei ole tilaa pahan olon ilmaisuun ja pois siirtämiseen. Ehkä se olisi liian pelottavaa? Veisi mukanaan kuin ilkeä pyörre? Kuitenkin totuudellisuus on aina turvallisempaa kuin yksin jättäminen ja pois hylkiminen. Eihän uhmaikäistä lastakaan heitetä pois perheyhteydestä - riittävän normaalissa vanhemmuudessa. (jatkuu...)

  3. avatar

    Maiju 7. toukokuuta

    (jatkoa ylläolevaan)
    Yksi iso kysymys on kuinka paljon toisten tunnemylläköitä kukaan voi kestää. Pastorit jos ketkä sen tietävät. Ehkä yhtenä lääkkeenä olisi kaiken kaikkiaan srk.tien yleisen ilmapiirin muovautuminen siihen suuntaan, että heikkous on jokaisen risti, ihmiset pelkäävät ja pahastuvat, tunteiden tukahduttaminen hengellisen suoraselkäisyyden vaatimuksella sairastuttaa. UT.ssa on taltioitu kohtaamisia Jeesuksen ja yksilöiden välillä, jotka eivät oikein ruotuun sopineet. Nikodemus ei fariseuksena uskaltanut tulla Jeesuksen luo päiväsaikaan, joten Jeesus kohtasi hänet yöllä. Samarialainen nainen oli päivälläkin väärään aikaan väärässä paikassa (kaivolla silloin kun muut eivät siellä käyneet). Ja joko kansalaisuutensa puolesta mätämuna juutalaisten silmissä. Jeesus sanoi keskustellessaan hänen kanssaan opstuslapsilleen, että hänen ruokansa on se, että hän täyttää lähettäjänsä tahdon. Kun puhui sen hylkiön kanssa. Jeesukselle kallisarvoinen. Ja Isälle, joka halusi naisen kohdata.

    Minulla on tuttavia ja ystäviä, joille en voisi osoittaa mitään srk.taa, jos he kysyisivät. Ja se on hek.koht. niin kipeä juttu, että tekisi mieli ääneen huutaa. Rakastan eläviä dynaamisia srk.tia, joissa on Jeesuksen läsnäolo ja rakkaus. Silti on kuin muurit ympärillä, ei sisäänpääsyä. Vierailla voi, mutta ei ole lupaa asettua lepäämään. Tai niin ainakin luullaan. Ei kelpaa. Ehkä kummallekaan osapuolelle. Kehällä olevat ihmiset eivät näe ytimeen. Srk.nissa menee liian lujaa ja ulkopuolella olevat ehkä vain liian satutettuja jaksaakseen enää yhtään pettymystä. Ytimestä ei tavoita kehällä olevan mielenlaatua.

    Ei mitenkään voi osoittaa ketään sormella, mutta systeemi ontuu. Kuka kalastaisi nämä srktien välillä olevat hyväksyttävään yhteyteen? Kelpaako vilkkaasti elävän kristillisyyden sisälle ne, jotka ovat liian rikki tai muuten estyneitä noudattamaan niitä metodeja, joita kussakin srk.nissa edellytetään?

    Nämä ovat kysymyksiä vailla ratkaisuehdotuksia. Ehkä pitää vain odottaa. Kun Jumala luo uutta, ei kylvettyä saisi olla kokoajan tonkimassa mullan joukosta vain mitatakseen sen kasvua. Itu kuolee. Siemenen tuleekin, mutta itu tarvitsee kasvurauhaa. Helpommin sanottu kuin tehty kun olisi kiire nähdä valmista. Valmiiksi kasvanut tuo ilon ja turvallisuuden. Jos jossain tämän pohdiskelun ja parkaisujen päätteeksi voi nähdä ilon, niin siinä, että Jumalalla on hyvä lopputulos varattuna. Siinä toivossa on hyvä roikkua silloinkin kun kaikki ympärillä uhkaa, pelottaa ja torjuu pois. Jumala katsoo rakkaudella ja pyytää näkemään kaiken sen rakkauden, jolla hän ympäröi. Lupauksensa mukaan.

  4. avatar

    Onnimanni 31. heinäkuuta

    Niin on, että välillä tuntuu siltä, että meno seurakunnissa kulkee ihmisten ohi. Saattaa olla valtavasti toimintaa, mutta ei sellaista toimintaa, että sillä olisi kohtaamispistettä tavallisten ihmisten arjessa. On naisten piiriä, miesten piiriä, nuorten piiriä, rukousiltaa ja sunnuntaikokousta. Mutta saako näistä ihmisistä yksinkertaisesti ystäviä tai seuraa? Mitä iloa tuosta seurakunnasta on arjessa? En minä ainakaan halua olla mukana missään toiminnassa, jossa puhutaan suuria sanoja, mutta kun tarvitsisi seuraa ja apua, niin ketään ei ole paikalla.

  5. avatar

    Antti Ronkainen 4. elokuuta

    Hei Onnimanni,
    Kiitos kommentistasi. Uskon, että et ole ainut, joka on pohtinut samoja kysymyksiä. Miten mielestäsi seurakunta voisi konkreettisesti auttaa yksinäisyydestä kärsiviä, jotta tarvittaessa arjessa olisi läsnä seuraa ja apua?

    Majakassa olemme halunneet luoda puitteita ihmisten toisiinsa tutustumisille, mutta olen huomannut, että ystävyyssuhteiden syntyminen vie aikaa ja vaatii paljon molemminpuolista vaivannäköä. Jos mahdollista, niin tervetuloa ystäväksi ja seuraksi muille yksinäisyydestä kärsiville. Tarvitsemme jatkuvasti ihmisiä, joilla on aikaa ja rohkeutta tutustua uusiin ihmisiin. Jos tarvitset konkreettista apua johonkin, niin ota rohkeasti meihin yhteyttä. Katsotaan, mitä voimme yhdessä tehdä.

    Mukavaa alkanutta elokuuta!

    T: Antti Ronkainen