Kerrostumia

Kerrostumia

Pia 1. helmikuuta 2013

Katkeruus on hyvin tavanomainen. Se näyttää harmittomalta harmistumiselta johonkuhun. Sellaiselta tuntemukselta, johon minulla on oikeus. Olenhan itse niin viaton kaikkeen. Siksi minulla on oikeus vaalia tätä kiehtovaa tunnetta. Tunne siitä, että minulla on oikeuteni. Ja minulla on valta.

Tuo kiehtova katkeruuden liemi kuuluu yhteen anteeksiantamattomuuden ja loukkaantumisen kanssa. Yhdessä niistä keittyy maukas soppa. Kyseistä soppaa syödessä tuntuu hyvältä. Mutta kun aikaa kuluu, tapahtuu jotain outoa. Tuo niin hyvältä maistunut keitos alkaa kovettua sisimmässäni houkuttelevan nestemäisestä muodostaan vaikeasti hallittavaksi ja kitkerän kovaksi möhkäleeksi.

Sisälleni on syntynyt möhkäle, joka ei sinne kuulu. Se ei löydä paikkaansa, ahdistaa ja kiertää huomaamattanikin ja joka välissä pyrkii pinnalle. Olen syönyt jotain sopimatonta ja se velloo sisuskalujani. Jos aterioin katkeruuden ja sen kavereiden kanssa useamminkin, alkaa syntyä kerrostumia.

Kerrostumat ovat petollisia. Ne paaduttavat pala palalta. Ne katkovat yhteyden ja rakentavat välimatkaa, niin itseen kuin muihinkin, ehkäpä Jumalaankin. Kovia kallioksi muodostuneita kerrostumia täytyy ajankuluessa räjäyttää kovilla panoksilla, jos niistä aikoo päästä eroon. Helpommalla pääsee, jos niitä ei päästä syntymään alkujaankaan.

Aina katkeruuden keitosten lähettyvillä viipyessäni Isäni puhuu minulle hiljaisella ja lempeällä äänellä. Hän vahvistaa tahtoani hyvään ja auttaa minua jättämään moisen roskan syömättä. Ja jos joskus en kuuntele, vaan nautin tuhoisan aterian, hän valmistaa sopivan rakkauden räjähteensä jo odottamaan. Sitten taas räjäytellään kerrostumia.

Pia

Kommentit

Lisää omasi
  1. avatar

    Elina 1. helmikuuta

    Upeaa tekstiä jälleen, Pia! Hienosti kiteytetty samaa, mitä John Bevere käsittelee kirjassaan Saatanan syötti.