Kirja-arvostelu: Vilho Rantanen: Runot

Kirja-arvostelu: Vilho Rantanen: Runot

Markus 25. syyskuuta 2013

Monet ovat sitä mieltä, että voimakkaasti tiettyyn maailmankatsomukseen sitoutuneet taiteilijat tuottavat yleensä parhaimmillaankin keskinkertaisia teoksia, poikkeuksena jotkut Bachin kaltaiset luonnonlahjakkuudet. Nyt käsillä on runokokoelma, jonka kirjoittaja on Pohjanmaan syrjäkylillä kasvanut, vaatimattomasti koulutettu ja pitkään ”lahkona” pidetyssä Vapaakirkossa vaikuttanut Vilho Rantanen (1899-1977). Lisäksi useimmat runot edustavat jo ilmestymisajankohtanaan 50- ja 60-luvuilla ”vanhentunutta” loppusoinnullista lyriikkaa, jota kulttuurielämää hallinneet modernistit pitivät naiivin perinteisenä.

Tästä huolimatta Rantanen sai runoistaan myönteistä palautetta useilta maallisiltakin kriitikoilta aina Mika Waltaria myöden. Eikä suotta; hengellisten perusteemojen tuttuudesta huolimatta tarjolla ei juurikaan ole kuluneita kristillisiä fraaseja tai riimiteltyä raamatunjaesalaattia, vaan selvästi omakohtaisen kokemuksen ja pohdinnan kautta syntyneitä tekstejä ihmisen elämästä, Jumalasta, synnistä, pelastuksesta, pyhyydestä ja tekopyhyydestä...

Viimeksi mainittu ominaisuus oli Rantaselle kipeä kestoaihe. Runojen kirjoitusaikana 1900-luvun puolivälissä Suomen valtionkirkon ja vapaiden suuntien suhteet olivat huomattavasti nykyistä viileämmät, ja tietyissä Rantasen teksteissä (myös eri lehdissä julkaistuissa artikkeleissa) ilmenevä kriittinen puolustusasenne ulko- ja sisäpuolisia herätysliikkeitä vieroksuvaa kirkkoa vastaan on ymmärrettävää. Kuitenkin runoilijan terävin kritiikki kohdistuu hänen oman suuntansa riviuskoviin ja opettajiin – tarkemmin sanottuna heidän(kin) asenteidensa kylmyyteen, kovuuteen ja ulkokultaisuuteen.

Me lyömme haavoja ja saamme myös,
ei kenkään kulje tietään taistelutta.
On sydämemme pahanelkinen,
meiss' vähän lammasta ja paljon sutta.

Ma kauhistun, kun oikein huomaan sen,
niin, vähän muotoa saa Kristus meihin.
Ja pukin sarvet usein kasvavat
monihin pitkällekin ehtineihin...

(runosta Peto)

Myös elämään kuuluva kärsimys, täyttymätön kaipaus ja ihmisen tutkimaton kohtalo ovat runoissa usein toistuvia teemoja, joita Rantanen kuvaa sattuvin sanankääntein.

Nään vaeltajain joukon tiellä maan,
se kulkee hiljaa, ääntä pitämättä.
On heillä kaipuun tuska povessaan
ja kaipaus jää iäks' täyttymättä.
Muut riemun saivat, saivat tuskankin,
muut paratiisin taikka helvetin.
He syrjään jäivät. Käsi kohtalon
vain halvan murun heille suonut on.

On joku, joka tyytyy, vaiti on
ja löytää riemun erakonkin teistä,
mut toiset kaipuu hiljaa kuluttaa,
he selkä suorana ei jaksa seistä.
Ja niitäkin on, jotka katkeran
on myrkyttämät vihan, kapinan.
On heillä katin kynnet, pistin kyyn.
He kostaa suotta, sekä vuoksi syyn.

Oon niinkuin Job, en puhu, vaikenen.
En sano sanaa puolesta, en vastaan.
Nään kyllä: toiset täällä onnen saa
ja toiset onnenkaipuun ainoastaan.
Se Yksi Suuri tasan lahjojaan
ei kuolevaisten käsiin koskaan jaa.
Jos tekee Hän näin, taikka tekee noin,
mitä mä tomun hiven sille voin?

(runosta Kaipaus)

Kuitenkin Vilho Rantasen kaikkein keskeisin teema on parannuksen ja pelastuksen perussanoma. Runojen eetos ja paatos syntyy siinä synnin vallan, Jumalan tuomion, pyhyyden tarpeen ja Kristuksen tarjoaman ansiottoman armon välisessä jännitystilassa, jossa Raamattunsa vakavasti ottavat kristityt ovat kautta aikain vaeltaneet.vi

Ei oo leikin ja huvin tie
taivaan kaitainen kilparata.
Vanha ihminen tarvitsee
tuhat ruoskaa ja kuolemata.
Luulit: voiton jo saavutin,
silloin huomaatkin kyynelin,
vaikk' oon vieraana Herran pöydän
pedon takkini alta löydän.
...

Tartu sauvaasi, matkamies,
korpes polkua jatka jäistä.
Verkkaan Kehrääjä ohentaa
elos kudetta yksisäistä.
Kohta rajalle saavutaan,
siellä rikkahat riisutaan.
Tyhjä hyvien töitten kassi.
Toivo ainoa: köyhän passi.

(runosta Ehtoon tullen)

Rantasen käyttämien ilmausten ja runomuodon vanhahtavuudesta huolimatta hänen lyriikkansa tarjoaa haastetta ja lohtua 2000-luvunkin kristitylle lukijalle tunnustuskunnasta riippumatta. Hänen lyhyet kuvauksensa ja tarinansa heijastavat usein esimodernin maalaisyhteiskunnan olosuhteita, mutta runoissa kuvailtu uskovan elämän taistelu ja toivo ovat kaikkina aikoina samat.

Markus

Vilho Rantanen Runot : Tähtisilta, Sävel vuoritieltä, Viisi pappia taivaan portilla, Jälkiharava ja Viimeiset 1958-1972. Kirjan ensimpainos Gummerus 1958. 2. laaj. painoksen ensipainos Päivä, Hämeenlinna 1972. Laajennetun painoksen loppuun on lisätty ensimmäisen painoksen jälkeisiä runoja vuosilta 1958-1972.

Arvostelijalla on ollut Päivän kustantama laajennettu painos. Kirjaa voit ostaa käytettynä vaikka www.antikvaari.fi -sivun kautta. Kannen kuva: http://www.antikvaari.fi/naytatuote.asp?id=1020124

Kommentit

Lisää omasi
  1. avatar

    Maija-Liisa Noronen 1. helmikuuta

    Haluaisin runon:Viisi pappia taivaan portilla!

  2. avatar

    Antti 28. helmikuuta

    Hei Maija-Liisa,
    Täältä näyttäisi löytyvän pyytämäsi runo: http://missiosavo.net/runoja.pdf

    T: Antti

  3. avatar

    Riitta 22. tammikuuta

    Hei, löytäisikö joku Vilho Rantasen runon kielen synnistä, runon ihan tarkkaa nimeä en muista.