Konstailematon

Konstailematon

Pia 1. marraskuuta 2017

Heräsin yhtenä yönä pohtimaan erästä kokemusta. Tilannetta, joka oli itselleni vieras. Jaoin sen ihmisten kanssa, joille se oli tärkeää. Ja jotka olivat minulle tärkeitä. Olin siinä, ihmettelin. Kutsuin sinut siihen mukaan. Se oli ihmeellisen vapauttava kokemus kanssasi. Ennakkoluulot kuiskivat kyllä korvaani. Mutta kuuntelin sinua. Katsoin sinua silmiin kaiken sen uuden keskellä. Ja koin, kuinka siinäkin, sanoit taas rakastavasi minua. Sydämen syövereissä, en ollut kaukana sinusta, vaikka oudossa paikassa.

Muistin taas, et taida olla uskonnollinen. Sen sijaan sait minut pohtimaan, mitä on sinunlaisesi vapaus? Vapaus, jota ohjaa syvä konstailematon rakkaus. Mietin, että vastasinko tuon konstailemattoman rakkauden kutsuun, kun lähdin mukaan ja kutsuin sinut mukaan tuohon outoon paikkaan. Koin kyllä siinä, kuinka sydämeni oli sinulle avoin. Ja kuinka olit lähellä. Mutta pelkäsin kovasti jotain, mitä lie.

Jäin miettimään, miten paljon sellaista olen niellyt, joka on vain tapoja. Jotain jota et ole minulle antanut. Vaan joku muu. Mikä olet aito sinä? Missä kaikkialla sinä kuljetkaan? Voin myöntää, en tiedä. Olen niin helposti ennakkoluulojen sokaisema. Valmiissa raamissa, joka nostaa otsani ylös. Katseen pitkin nenän vartta. Millaista on astella sellaisessa rakkaudessa, joka ei nostele nokkiaan? Ei määritä silmämitalla. Joka on rohkea. Vapaa pelosta. Se vie minut oudoille poluille. Koska joku on minulle tärkeä ja olen vapautettu rakastamaan häntä. Mutta niin, että en tee sydämessäni kompromissia, kun katson sinuun ja sinä katsot minuun.

Rakkaudessa vaeltaminen on vaikeaa. Joskus olen heikoinkin lihaksin matkassa, mutta sydänalassani sykkii silti läheisyytesi. Mitä on se, kun en koeta antaa nimiä asioille, jotka olisi niin helppo lokeroida tuomiten. Kun olen lähellä jotakuta, joka ei tunne sinua, sinun kanssasi. Vanha tottumukseniko se huutaa vaaran kauhuja? Tuomion torveen puhaltaen. Mutta voinko olla rakkautesi suojassa siellä, missä en näkisi itseäni. Voinko olla, koska joku on minulle tärkeä. Pitäen sinua kädestä. Näkeekö hänkin ehkä silloin sinun katseesi? Kokeeko ehkä villisti rakastavan sydämesi lämmön. Jaetussa hetkessä, kun sydämeni ei ole jaettu. Kun sinä rakastat minua ja minä rakastan sinua ja me yhdessä häntä.

En tiedä mitä hän kokee. Mutta minä näen sinut siinä. Minun ja hänen lähellään. Sinut, oudossa tilanteessa. Sinut, kaivolla viipyneen naisen seurassa. Opetuslasten säpsähtäessä. Mitä sinä, Opettaja, teet täällä? Tällaisessa seurassa? Voin kuulla opetuslasten äänensävyn. Kuinka se vetää suupielen tahattomaan irvistykseen. Mutta kuulen myös sinun äänensävysi, ja olen hämmentynyt. Silmät levällään ihmetyksestä, rakkautesi elinvoiman edessä. Niin, et taida olla uskonnollinen. Jatkan rakkautesi ihmettelyä ja annan sen vain säpsähdyttää minua, jos se tahtoo.

Nyt muistan taas, että synnyit talliin. Ehkä liian varhain vanhempiesi häiden jälkeen ja biologisesti vain äitisi lapsena. Kasvaen lapsuutesi varhaisvuodet maahanmuuttajana. Ja asuit palatessasi pahamaineisessa kaupungissa. Kaadoit temppelissä pöytiä. Aiheutit sapattina pahansuopia supatuksia. Vietit aikaa myös niiden seurassa, jota ei oltaisi ajateltu. Nainen kaivolla, vieressäsi, ei jätä minua rauhaan. Ei ehkä koskaan. Koska näen sinun katseesi siinä hetkessä. Kuka sinä olet? Minne sinä menet? Ikuinen tuli silmissäsi. Rakkauden roihu rintakehässäsi. Mitä rakkautesi tekee minulle, tehköön. 

Pia

 

Nainen kaivolla: Johanneksen evankeliumi 4. luku.

Kuva: FreeImages.com/ Colin Stobbart