Kotka

Kotka

Pia 11. lokakuuta 2013

Kun yksi ruumiissa kärsii, sattuu se minuun. Kun hänen polkunsa kulkee pimeän laakson kylmissä kätköissä, viedään minut sinne itkemään hänen kanssaan. Sillä meillä on yksi sydän. Hänen kipunsa ei voi jäädä minulta huomaamatta, koska se jäytää samaa rinnanalaa ja tuskan polte kantautuu aaltomaisena läpi koko kehon.

Siksi rukoilen hänen puolestaan, että hän ei jää kivun alle yksin. Että Kristus loistaa kirkkaana hänen ylleen. Jeesuksen kasvoista hohtaa tuohon kipuun täydellisen rakkauden huolenpidon hehku. Rukoilen, että Kipujen mies saa kääriä hänet täyden lohdutuksensa huopaan. Viedä häntä kädestä syvyyksien keskellä. Että he kulkevat yhdessä siihen kätkettyyn paikkaan, jossa surun keskellä Kristus tuo esiin aarteita pimeän kätköistä.

Yhdessä he vaeltavat siihen syvimpään rotkoon, salattuun hetkeen, jossa Jumalan Isän sydän murrettiin, kun hän antoi Poikansa kuolemalle. Risti loistaa kirkkaimpana pimeimpänä tuntina. He kulkevat sen roihuavan tulen läpi, joka nielee ja kuluttaa pois kaiken turhan. Mutta tuli ei jätä tuoksuaan kärsivään. Luopumisen jälkeen jäljellä on vain puhdas kultaliuos, joka kaadetaan Kristuksen kaltaisuuden muottiin kärsimysmaljasta.

Yhdessä he kiipeävät vielä ylösnousemuksen vuorelle ja voitonriemu nousee tuskan keskeltä, kuin tuhkan ylle nouseva aamuaurinko. Kristus itse tyynnyttää sielun kivun rauhallaan. Hän on tuo aurinko, joka tuo uuden päivän, tulevaisuuden ja toivon.

Rauha laskeutuu raskaana lepäämään tuskan läpi kulkeneen sydämen ylle. Kristuksen rauha, niinkuin hän sen antaa. Se on kuin syvä virta, jonka vedet kantavat silloinkin, kun kaikki muu ympäriltä sortuu. Virran kuohussa kaikuu taivaan kohina. Korkeampien teiden kutsu. Kristuksen rauhan virrassa kärsineen kotkan sydän elpyy. Hänen nuoruutensa uudistuu, niin että hän lentää rajun myrskyn nostamana korkeammalle. Sinne, missä taivaan syke kuuluu kirkkaammin kuin koskaan ennen.

Pia