Lähemmäs

Lähemmäs

Pia 5. kesäkuuta 2018

Kuinka voisin päästä lähemmäs, tuntea Sinua enemmän? Kun seison tässä näin, takkuisena ja rähjäisenä. Annan Sinun pestä tukkani. Puhdistaa minut omasta sotkustani ja puettaa uusiin, puhtaisiin vaatteisiin. En ansaitsisi tätä Sinun rakkauttasi, en tällä tavalla, en mitenkään päin. Mutta tässä näin saan kellua rakkautesi tuhlailevassa meressä, jossa loputon antautuneisuutesi saa kyyneleet kihoamaan silmiini ja palan nousemaan kurkkuuni.

Miten voisinkaan tehdä sen, että annan Sinun kuoria minusta taas sen yhden sydämeni kerroksen, kuin suojamuurin, ja nähdä sisimpään sisään? Syvemmälle ja avoimemmin kuin koskaan ennen. Tätä meidän suhdetta voisi luonnehtia universumin mielenkiintoisimmaksi. Miten voisinkaan käsittää tätä kaatuneen kerjäläisen ja rakkauden Kuninkaan, universumien kutojan, välistä suhdetta. Joka hetki mieleni ja olemukseni nöyrtyy eteesi antamaan Sinulle sen mikä Sinulle kuuluu. 

Olet ihmeellinen, syvässä uskollisuudessasi, joka roihuaa liekkinä silmissäsi ja virtaa voimana suonissasi, kun kannat minua. Olen rikki, ja saan tulla tällaisenaan luoksesi, yhä lähemmäs, vielä syvemmin tunteakseni armosi syvyyksiä. Sinä levität minulle levähdyspaikan väsyneisyyteni huipulle ja annat minulle syvän sieluun asti valuvan levon. Sinä kannat kuivuuteni keskelle maljalla kerta toisensa jälkeen sitä juomaa, joka vakuuttaa minut sisimmässäni soljuvasta elävän veden lähteestä. Sinä teit sen, avasit yhteyden, eikä sitä voi sammuttaa, niinkuin ei uskollisuuttasikaan. 

Sinua varten kaunistettuna seison tässä. Ylläni on Sinulta saamani puhdas vaate. Hiuksissani tuoksuu se Sinulta saamani voide, jonka annoit niitä varten, joita hoitamaan sidoit haavaiset käteni. Annoit syliini sen haljenneen, säveliäsi kantamaan korjatun viulun. Jotta soittaisin sitä säveltä, jonka sytytit minussa, kun synnytit sydämessäni sen ikuisen liekin. Rakkauden roihun, joka saa voimansa Sinun sydämesi villistä sitoumuksesta, kaikkensa antaneesta antaumuksesta. Seison ja avaan suuni ja sieltä tiukkuu niitä sanoja, joita Sinä minulle yön pimeänä epätoivon hetkenä kuiskaat korvaan. Sanoja, jotka saavat tähdet syttymään epätoivoni taivaalla ja ohjaamaan minun haparoivia askeleitani turvallisesti kotiin.

Sinä annoit minulle sen herkkyyden taas sormenpäihini, jolla herättää viulun sävel, taivaan sointia tiukkuva. Soitan vierasta säveltä, joka kaiuttaa sitä hetkeä, kun kokosit taivaat. Sitä hetkeä, kun laskit Poikasi korkeuksien kunniasta tomuun, syntymään kaltaisekseni, ihmiseksi. Tiukkuen tuota tuokiota, kun orjantappuran piikkien keskeltä kuului: 

Eeli, Eeli, lama sabaktani. Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit.

Ne tummat soinnut, kun ikiaikainen Kuningas laskettiin haudan suojaan ja taivas itki. Se sointi, kun kiven takaa luolasta löytyi vain käärinliina, soi kaikuen ikuista toivoa. Viulun kielet resonoivat taivaallista sointia siitä, kun morsianta vaatetetaan sille antamasi rakkauden loistoon ja valmistetaan ottamaan vastaan Sulhasensa. Sulhasen, joka saapuu noutamaan omaansa, rakkauden naulaamin kuolemanlyönnein ostettua. Rakastettua. Kaunistettuna. 

Elän kantaen syvää tietoisuutta siitä, että olen valittusi, jonka Sinä itse halusit ja kävit sen koko tien tähän asti. Tietoisuus siitä, että Sinä kokoat omasi kuin kanaemo siipiensä suojaan ja hengität ikuista rauhaasi omiesi kaipausta väriseviin sydämiin, lävistää sieluni. Tämän kaiken antavan uskollisuutesi vuoksi voin avata sisintäni, taas sen uuden kerroksen. Aukaista taas sen yhden lukon lisää, siihen tutkimattomaan osaan itseäni, joka vielä villinä rehottaa, vailla rakkautesi vakuutusta. Aivan kohta Sinä saavut sinnekin. Kun astun lähemmäs.

Pia


(*) Eeli, Eeli, lama sabaktani. Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit. - Matteus 15:34

Kuva: FreeImages.com/ Benjamin Earwicker