Matti Pulkkinen: Ja pesäpuu itki

Matti Pulkkinen: Ja pesäpuu itki

Markus 28. marraskuuta 2014

Tämänkertainen kirja-arvio poikkeaa tähänastisista kirjoituksistani sikäli, että arvioitava teos ei ole kristillinen kirja. Matti Pulkkisen palkittu esikoisromaani on kuitenkin mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä lukukokemus myös uskovalle, kirjan ajoittain kiivaastakin kristillisyyden kritiikistä huolimatta – tai sen vuoksi. Tässä arviossa keskitynkin kirjan hengellisiin teemoihin, vaikka romaani toki sisältää muitakin yleisinhimillisiä aiheita (ja kriittisiä pistoja muitakin aatteita ja ryhmiä kohtaan).

Kirjan päähenkilö on Paavo Kuittinen, kirjailijan omakuva niin elämänvaiheittensa kuin omaperäisen, pohdiskelevan luonteensakin puolesta. Paavo kasvaa 40- ja 50-luvuilla syrjäisessä Koppelon kylässä Pohjois-Karjalassa, jota käytännössä hallitsee rikas Suutarisen perhe. Suutariset – etenkin talon emäntä – ovat oikea konservatiivisen kristillisyyden karikatyyri: ahkeruus, hurskaus, askeettinen ilottomuus ja yleinen ahdasmielisyys tuntuvat olevan heidän elämänsä johtavat arvot. Pehmeämpää ja vapaamielisempää kristillisyyttä taas edustaa Kareisen ”Ämmä”, köyhän perheen ortodoksinen äiti, joka ei sovi eikä kaipaa tavanomaiseen uskovaisen muottiin.

Paavo itse ei koe herätystä tai uskoontuloa, mutta päätyy teologian opiskelijaksi, joka kuitenkin suhtautuu perinteiseen kristinoppiin ja Jeesuksen persoonaan epäilevästi. Iankaikkisen elämän sijasta hän haluaisi pelastaa ihmisiä täyteen elämään ja sielujen yhteyteen tässä maailmassa. Tämän puolihengellisen psykohumanismin innoittamana hän jättää opintonsa ja ryhtyy mielisairaanhoitajaksi, mutta pettyy pian kyynisiin kollegoihinsa ja kylmään sairaalabyrokratiaan (kuten kirjailija itsekin aikoinaan). Eräs mielisairaalan potilaista on toinen koppelolainen, lapsena orvoksi jäänyt ja uskonnollisesta psykoosista kärsivä Timo Suutarinen, jonka sekavassa julistuksessa Paavo on kuitenkin kuulevinaan kätketyn viisauden kaiun.

Romaanin loppupuolella kuvataan takautuvasti Timon vanhempien, Ranssi Suutarisen ja Lahja Kareisen paheksutun ja ”epäsäätyisen” avioliiton syntyä ja seurauksia. Asetelman kautta Pulkkinen pääsee kritisoimaan herätyskristillisyyttä tavalla, joka on tuttu lukemattomista kirjoista ja elokuvista: yhtäällä kylmä ja hurskasteleva Suutarisen emäntä, joka yrittää pilata poikansa ja miniänsä hääjuhlankin tuomitsevalla ”profetiallaan”, toisaalla humaani ja lempeä Kareisen Ämmä, joka romaanin kuuluisassa huipennuskohdassa Suutarisen isännän selkää hieromalla pääsee tämän sielun kipujen ja kovettumien läpi ja herättää isännän tukahdutetun inhimillisyyden ja elämänmyönteisyyden. (Kirjasta löytyy sentään myös hieman myönteisemmin kuvattu uskova hahmo, Kareisten aikamiespoika Lassi.)

Romaanin kirjoittajan suhde kristinuskoon on mielenkiintoinen. Pulkkinen itse oli ilmeisesti kirjoittamisaikana kiinnostunut uusista kristillissävytteisistä psykologisista teorioista ja ortodoksisuudesta. Eräs arvostelija yhdistikin romaanin tietyt toistuvat visuaaliset kielikuvat mystiseen ortodoksiseen perinteeseen, jonka mukaan Jumalan oma ikuinen valkeus ilmenee jokaisen sisimmässä piilevänä valona. Kristillisyydessä on siis merkityksellistä tämän valkeuden – aidon, täyden, ”jumalallisen” ihmisyyden – löytäminen itsestään ja lähimmäisistä. Kun Suutarisen emäntä jakaa ihmiset uskovaisiin ja suruttomiin, Kareisen Ämmä ei vedä jakolinjoja vaan odottaa aikaa, jolloin kirkkojakaan ei tarvita ihmisten tultua ”ehtoolliseksi toisilleen”.

Nämä ajatukset ovat liberaaleja, jopa panteismia lähenteleviä. Tällainen mystifioitu, humanisoitu ja sekularisoitu kristillisyys tuntuu olevan nykyäänkin suosittua monilla tahoilla. Onko se sopusoinnussa Raamatun sanoman kanssa? Itse näen teologisen kuilun ylittämättömän syvänä johtuen ratkaisevasta erosta jumalakuvassa. Raamattu ei puhu ihmisiin kätketystä persoonattomasta valosta (jonka juuret lienevätkin antiikin gnostilaisuudessa), vaan rakastavasta Isästä (ja syntiä vihaavasta Tuomarista), joka on valmistanut ihmiselle iankaikkisen pelastuksen.

En kiellä sitä, että tämä perinteinen kristinoppi voi kuulostaa armottoman dualistiselta, kylmältä ja jotenkin lattealta ”avarampaan” mystiikkaan verrattuna. En kiistä sitäkään, että tämän perinteisen kristinopin kannattajien joukosta löytyy paljon rakkaudettomia suutarisia, jotka voisivat ottaa käytöksessään esimerkkiä liberaaleilta kareisilta. Raamatullinen jumalakuva kuitenkin antaa uskolle kestävän kalliopohjan, ikuisen Rakastajan – ei vain ihmisten varaan jätettyä, pohjimmiltaan persoonatonta rakkautta, joka kaikessa kauneudessaan ei ratkaise perisynnin ongelmaa eikä kerro mitään kaikkein suurimmasta mysteeristä: kuolemanjälkeisestä elämästä.

Tästä teologisesta välikommentista huolimatta Ja pesäpuu itki on romaanitaiteellisesti katsoen mestarillinen. Se rakentaa eläviä ja uskottavasti kehittyviä henkilöitä sekä kokoaa tarinaan monenlaisia teemoja: konflikti vapautta kaipaavan yksilön ja vanhoillisen yhteisön välillä; siirtyminen vanhoillisuudessaankin kodikkaasta ja symbioottisesta kyläyhteisöstä anonyymiin ja steriiliin kaupunkiin; murteen väistyminen köyhdyttävän yleiskielen tieltä; maaseudun hidas kuolema; mielenterveyskäsitteen moniselitteisyys; pelkistettyyn ihmiskuvaan perustuva psykologinen puoskarointi; uusperheen oidipaaliset jännitteet… kun kerronta kuitenkin säilyy kurinalaisesti koossa, ei ole ihme, että tämä esikoisteos sai useita palkintoja ilmestyttyään 70-luvun lopulla. Minullekin lukukokemus oli merkittävä ja innosti käymään Pulkkisen muunkin tuotannon läpi (vaikka ihan tälle tasolle hänen myöhemmät kirjansa eivät yllä).

- - -

Joku voi kysyä, miksi Raamatun Jumalaan uskovan ja Jeesusta seuraavan kristityn pitäisi ylipäätään perehtyä ei-kristilliseen (saati sitten antikristilliseen) kirjallisuuteen. Itse vierastan ajatusta, että tietämättömyys inhimillisestä kulttuurista (johon kirjallisuuskin kuuluu) olisi kristitylle hyve. Paavali ei olisi osannut viitata sopivassa kohdassa pakanafilosofien teoksiin ateenalaisille puhuessaan eikä C.S. Lewis olisi osannut analysoida osuvasti Raamatun ja muiden tarinoiden eroja sivistyneille lukijoille kirjoittaessaan, jos he olisivat jättäneet ”jumalattoman” kirjallisuuden huomiotta. Toki on olennaista, että oman uskon perusta on tukevasti Jumalan omassa ilmoituksessa – oltiinpa sitten lukemassa maallista kirjallisuutta tai keskustelemassa maailmankuvien eroista ei-uskovan ystävän kanssa.

Arvioi Markus

Matti Pulkkinen: Ja pesäpuu itki. Gummerus, 1977. Kirjaa löytyy käytettynä antikvariaateista, esimerkiksi täältä (linkki).

Kommentit

Lisää omasi
  1. avatar

    Liisa Ahola 20. huhtikuuta

    Markus, kiitos kirjoituksestasi. On hyvä tutustua "maailman ihmisten" kirjallisuuteen ja taiteeseen. Seurakunnan tulee mennä ihmisten luokse,niin Jeesuskin teki. Vaatii kuitenkin vankan uskon perustan, jottei oma usko ala horjuu. On tietysti myös osattava erottaa se, mikä ei tee hyvää uskovan ajatusmaailmalle, ettei " maailman saastuta", kuten Sanassa sanotaan.