Näköalapaikalla

Näköalapaikalla

Pia 23. elokuuta 2012

Muutama vuosi taaksepäin löysin itseni usein istumasta vanhasta valkoisesta aurinkotuolista mäen harjalta, upean näköalan ääreltä. Olimme mieheni kanssa kolmen kuukauden ajan havaijilaisia. Usein todetakseni sen olevan totta eikä unta, saavuin itseni nipistelyn sijaan kyseiselle paikalle ja annoin alapuolella avautuvan turkoosin valtameren puhua puolestaan.

Joskus nähdäkseen hyvin, pitää sammuttaa valot. Tärkeimpiä asioita ei aina näe silmillä. Ikuiset asiat nähdään sydämellä. Silloin muut, huomion karkuteille vangitsevat asiat, pitää tavalla tai toisella vain sulkea tuon hetken ulkopuolelle.

Olen todennut tarvitsevani tällaisen näköalahetken päivittäin. Muuten unohdan missä todella olenkaan. Aivan niinkuin Havaijilla palasin kerta toisensa jälkeen paikkaan, joka puhui puolestaan vahvasti ja syvästi trooppisen olinpaikkani todellisuudesta, minä tarvitsen päivittäisen näköalapaikan myös sydämelleni.

Sydäntäni täytyy muistuttaa siitä, että seison ikuisella rakkauden ja uskollisuuden kalliolla. Että seison minua rakastavan Luojani kämmenellä. Vaikka kaatuisin sinä päivänä rähmälleni, en kaatuisi sen alemmas kuin vain hänen kämmenensä pohjalle. Siksi voin myös rohkeasti nousta takaisin ylös.

Pimeässä, aamun usvaisessa hämärässä, yön tunteina tai illan hiljentyessä ympärilläni, löydän usein näköalapaikkani. Tai oikeastaan näköalapaikkani löytää minut. Joskus se tapahtuu kun olen käpertyneenä aikaisen aamuteen kanssa sohvan kulmaukseen. Tai joskus silloin, kun makaan pedin pohjalla raukeana, mutta saamatta unta. Silloin eteeni maalataan kuvia, ajatuksia, tunteita. Havahdun arkisesta oleskelusta Isäni eteeni maalaamaan ikuiseen todellisuuteen.

Näen tähtitaivasta katsellessani hänen lupauksensa. Aamunkajossa hänen lempeyden kyllästämät siveltimenvetonsa. Sateenkaaren väreissä hänen armahtavaisen sydämensä sävyt. Myrskyn välkkeessä hänen uskollisen ja mustasukkaisen rakkautensa voiman.

Sydämeni mykistyy tämän näyn edessä. Hän on siinä, Rakkaani, hiljentäen sisimpäni vain ihastelemaan. Näköalapaikalla näkemäni todellisuus pitää sydämeni hereillä. Sen ansiosta pystyn aistimaan hänen läsnäolonsa liikkeet päivän aikana. Hänen kevyen kosketuksensa olkapäälläni, kun olen poikkeamassa harhatielle päämäärästäni. Tai hänen hyväksyvän katseensa seuraamassa olemustani. Hänen todellisuutensa kääriytyy ylleni, kuin kaulaani kietoutuva värikäs huivi ja johdattaa myös muita tuon kauneuden lähteen äärelle. Heidän omalle näköalapaikalleen.

Pia