Osmo Tiililä: Ihmettelyä

Osmo Tiililä: Ihmettelyä

Markus 28. maaliskuuta 2014

Osmo Tiililä (1904-1972) oli teologian peruskysymyksiin kiivaastikin julkisuudessa kantaa ottava tunnustuksellinen dogmatiikan professori ja kirjailija. Virastaan huolimatta hän päätyi eroamaan valtionkirkosta protestina sen maallistumiselle ja sanoman väljähtymiselle 60-luvulla. (Mitähän mieltä Tiililä olisi kirkon nykytilasta?) Kirjassaan Ihmettelyä (1965) hän käy läpi ihmiseen, Jumalaan ja muihin elämän tärkeimpiin aiheisiin liittyviä pohdintojaan.

Ihmettelyä koostuu Tiililän lyhyistä merkinnöistä, joita ei alunperin edes tarkoitettu julkaistaviksi; tästä johtuu tekstin tietty rosoisuus ja pohdintojen ”vapaa liikkuvuus” löyhästi kunkin aihepiirin tiimoilla. Toisaalta tämä vapaamuotoisuus tekee kirjan helpommin lähestyttäväksi verrattuna tieteelliset kriteerit täyttävään tutkielmaan. Vaikka Tiililä juoksuttaa vähän väliä esiin teologian ja filosofian tunnettuja ja tuntemattomiakin edustajia ja siteeraa heidän lausahduksiaan (ainakin viidellä eri kielellä), teksti säilyy maallikonkin silmissä elävänä ja kiehtovana ajatuksen selkeyden ja eri elämänalueilta ammennettujen havaintojen ansiosta. Kirjan viehättävyys syntyykin paljon lukeneen mutta elämääkin kiinnostuneena tarkkailleen miehen oivaltavista rinnastuksista vanhojen – sekä raamatullisten että maallisten – ajatusten ja nykymaailman ilmiöiden välillä.

Tiililä pukee sanoiksi oman aikansa kehitystä tavalla, joka kuulostaa relevantilta vielä 2010-luvunkin ihmiselle:

Massasielujen aikakausi on konferenssien aikakautta. Ihmiset, joiden tulisi lukea, tutkia, mietiskellä, perusteellisesti valmistautua vastuullisiin tehtäviin (hehän ovat edustajia!), keräytyvät markkinahumuun, jossa heidän eteensä ladotaan heidän pätevyytensä ylittävä asiakirjapino. Silti heillä on kasvoillaan asiantuntijan hyvin sävytetty ilme, ja he hoksaavat näyttää erityisen kiinnostuneilta, kun naapurikin nostaa päätään. Hanhia rivistössä.

Raamatun sanaan uskovien ja sitä epäilevien välisen suuren teologisen sodan eturintamassa taistellut Tiililä osoittaa erityistä herkkyyttä ja kunnioitusta kaikkein perimmäisten hengellisten totuuksien kohdalla, ja osaa osuvasti kuvata niiden vaatimaa kilvoitusta.

Mitä kauemmin elän, sitä pelottavammaksi tajuan tottumuksen voiman. Voidaan tottua yleiseen välinpitämättömyyteen, tinkimiseen, turhanpäiväisyyteen, siihen, ettei kerta kaikkiaan täytetä mittaa – mutta totuudellinen ihminen tuskin ”tottuu” totuuteen. Hän ihmettelee – ja totuudellisena hän on yhtenään omantunnonratkaisujen edessä.  (s.77)

Pitkään palvelemansa äitikirkon helmat lopulta surullisena jättänyt Tiililä käsittelee sattuvasti myös uskovien yhteyttä ja suhteita ulkomaailmaan:

Jumalan seurakunnan sisäinen yhteys on aivan kokonaan Pyhän Hengen aikaansaamaa ja määräämää, ja juuri tästä syystä sitä ei tule eikä voi sekoittaa mihinkään inhimillisiin yksimielisyyden organisaatioihinkin, olivatpa nämä miten vilpittömästi ja hurskaasti kaavailtuja tahansa. (s. 99)

Miksi ”Jumalan lapset” ovat usein hassahtavia, tähän maailmaan sopeutumattomia, naurettavia? Eiköhän ainakin osaksi siitä syystä, ettei saviastia jaksa kestää äärettömän voiman painetta.  (s. 121)

Eräs Osmo Tiililän tunnetuimpia ajatuksia on, että kristinuskon elämänvoima johtuu sen kuolemanläheisyydestä. Juuri kuolema ja iankaikkisuus ovat ne tekijät, joiden vaakakupissa jokaisen usko (sekä maailmankatsomus että henkilökohtainen uskonsuhde Jumalaan) lopulta punnitaan. Ihmettelyä-kirjan viimeinen luku sisältää Tiililän sairaalassa kuoleman rajamailla kirjoittamia ajatuksia tästä vakavasta teemasta.

Teologian hienoimpia kauheuksia (palaan taas jo lausumaani), todellista harhaoppien harhaoppia, mutta viisaudeksi ja valkeudeksi puettua: ymmärtäkää toki Raamatun kertomusten vertauskuvallisuus! Golgatalla esitetään rakkauden merkitys, ylösnousemuksessa uuden paremman elämän merkitys, käsittäkää esitykset kuviksi, aatteellisiksi ilmaisuiksi! Puhukaa ”synnin sairaudesta parantumisesta”, kun tekstinä on esitys Jeesuksesta sairaiden parantajana, puhukaa ”hengellisen elämän kuolemasta”, kun saarnaatte Lasaruksen herättämisestä! [--] Jatkakaa, jatkakaa, te tyhjän pikarin pitäjät janoisten huulilla – mutta te jaksatte jatkaa vain siihen kovaan hetkeen asti, jolloin oma syntinne peittää näköalanne kuin hirmuinen ukkospilvi ja Jumalan salamat lyövät omaantuntoonne, ja siihen toiseen kovaan hetkeen asti, jolloin ensin heitätte lapiollisen multaa rakkaimpanne haudalle ja sitten kouraisette läpättävää sydäntänne: kuolema, kuolema, sinä oppimestari, joka et jätä jäljelle muruakaan teologien vertauskuvallisista hienouksista, joita keksitään hyvän tuulen rauhassa, nokkelasti ja rupatellen... (s. 211-2)

Käsitykseni mukaan ihmisen elämän päämäärä, joka sille alun alkujaan asetettiinkin, on elämänyhteys Jumalan kanssa. Se kenties voidaan parhaimmin ilmaista mystiikan termein. Sisäinen ihminen, uusi ihminen, hengellinen ihminen jne. on ilmoituksen mukaan Pyhästä Hengestä. Pyhä Henki on Jumala. Jumalasta oleva elämä on Jumalan omaa elämää, eikä se voi koskaan kadota. ”Kristus meissä” on yhtä iankaikkinen kuin Kristus ”Isän oikealla puolella”. Miksi onkaan luterilaisuus jättänyt tämän puolen huomiotta? (s. 223)

Kaiken kaikkiaan Ihmettelyä on mielenkiintoinen ikkuna syviä ja vakavia kysymyksiä pohtivan miehen ajatuksiin. Tiililä kunnioittaa Jumalan ilmoitusta, mutta tarkastelee elämää mahdollisimman ennakkoluulottomasti. Sopivan yleistajuisena tämä kirja sopii myös vähemmän akateemisen lukijan käteen – kukaties herättäen kiinnostusta teologisten aiheiden syvempään tutkimiseen.

Markus

Osmo Tiililä: Ihmettelyä, 235 sivua. WSOY 1965.

Kirjaa löytyy käytettynä internetistä, mm. huuto.netistä (blogin kuva täältä), Finlandiakirjasta täältä ja antikvaari-sivustolta täältä.