Paul Eddy & Gregory Boyd: The Jesus Legend

Paul Eddy & Gregory Boyd: The Jesus Legend

Markus 14. maaliskuuta 2014

Jokunen vuosi sitten internetissä keräsi suurta huomiota eräs amatöörivoimin tehty dokumenttielokuva, jossa perusteltiin monelta kannalta ja (asiaa tarkemmin tuntemattoman näkökulmasta) ehkä uskottavan kuuloisestikin, ettei Jeesus koskaan elänytkään, vaan evankeliumit olisi pääpiirteissään kopioitu vanhemmista myyteistä. Toisaalta monet niistäkin, jotka hyväksyvät Jeesuksen historiallisena henkilönä, pitävät evankeliumien kuvauksia hänen elämästään keksittyinä. Miten suhtautua uskovana tällaisiin väitteisiin? Kuinka hyviä perusteita kristityillä on esittää uskolleen skeptikkojen argumentteja vastaan?

Eddyn ja Boydin kirjan nimi on hieman harhaanjohtava, mutta alaotsikko avaa teoksen sisällön: A Case for the Historical Reliability of the Synoptic Jesus Tradition eli ”Puolustuspuhe synoptisen Jeesus-kertomusperinteen historiallisen luotettavuuden puolesta”. Kyseessä ei ole ihan mikä tahansa apologeettinen kirjoitelma, vaan laajalti akateemisissakin piireissä ylistetty teos, joka hyvin mittavan lähdeaineiston pohjalta kokoaa yksiin kansiin kaikki olennaiset perusteet evankeliumien luotettavuudelle. Jopa ehkä (akateemisesti) tunnetuin Jeesuksen olemassaoloa epäilevä tutkija, Boydin vanha väittelykumppani Robert Price on antanut tunnustusta kirjoittajien perehtyneisyydelle aineistoonsa.

Eddy ja Boyd tarkastelevat aluksi kriittisesti tähänastisen evankeliumitutkimuksen metodologiaa ja ennakko-oletuksia, jotka ovat varsin pitkälti määränneet sen, miten luotettavana kukin tutkija on varhaisimpia kristillisiä dokumentteja pitänyt. Keskeinen ongelmallinen tekijä on valistuksen jälkeen itsevaltiaan lailla hallinnut naturalistinen maailmankatsomus, joka kieltää kategorisesti ihmeiden mahdollisuuden ja katsoo evankeliumit näin ollen jo lähtökohtaisesti uskonnolliseksi propagandaksi, joka ei voi olla historiallisesti luotettavaa.

Olennainen kiistakysymys Jeesuksen historiallisuuteen liittyen on se, kuinka paljon ympäröivät pakanalliset uskomukset ja myytit vaikuttivat ensimmäisten kristittyjen, etenkin Paavalin uskoon. Tämä myyttien lainautumisteoria on johtanut suoranaiseen ”parallelomaniaan” eräiden vertailevan uskontotieteen harrastajien ja etenkin maallikkoskeptikoiden parissa. Kuten Eddy ja Boyd toteavat, näillä kriitikoilla on taipumus nähdä triviaalitkin yleistason yhtäläisyydet messiashahmojen välillä (kuten sinänsä odotuksenmukaisesti yliluonnollinen, neitseellinen syntymä) ilmiselvinä todisteina kristinuskon vierasperäisestä alkuperästä. He myös käyttävät usein kristillistä terminologiaa ja käsitteistöä kuvatessaan varhaisempien uskontojen pelastajahahmoja, joiden elämäntarina ja uskonnollinen sanoma ovat kuitenkin tarkemmin tutkiessa varsin erilaisia Jeesukseen verrattuna.

Myös argumentti, jonka mukaan ensimmäisen vuosisadan ei-kristityt historioitsijat eivät maininneet mitään Jeesuksesta, saa perustellun vastauksen kirjassa. Josefuksen lyhyemmän maininnan ohella väärennökseksi väitetty pidempi Jeesus-katkelma on perusteellisen tekstianalyysin perusteella – ja ei-uskovaistenkin tutkijoiden enemmistön mukaan – aito, joskin luultavasti jäljentäjän myöhemmin ”kristillistämä”;  kreikkalaisilta ja roomalaisilta historioitsijoilta taas ei kannata odottaakaan suurempaa mielenkiintoa (heidän näkökulmastaan) syrjäseudulla hetken aikaa vaikuttaneeseen juutalaissaarnaajaan ainakaan ennen kristinuskon voimakasta leviämistä Rooman valtakunnassa (jolloin Tacitus jo mainitseekin ristiinnaulitun Kristuksen ja hänen seuraajansa). Eddy ja Boyd käsittelevät myös muutamien epäilijöiden esittämää väitettä, jonka mukaan Paavali olisi evankeliumien kuvaaman Nasaretin Jeesuksen sijasta uskonut jossain epämääräisessä menneisyydessä – tai erään ääriskeptikon mukaan vain ”hengellisessä ulottuvuudessa” – eläneeseen myyttiseen Kristus-hahmoon.

Teoksen jälkimmäinen puoli keskittyy apostolien ajan suullisen perinteen ja kirjoitettujen evankeliumien väliseen suhteeseen sekä viimeksi mainittujen luotettavuuteen tietolähteenä Jeesuksen elämästä. Nykyaikaisen käsityksen mukaisesti suullisesti välitetty tarina nopeasti muotoaan muuttavana on paljon epäluotettavampi kuin kirjoitus, ja näin ollen Jeesuksen kuoleman (n. 30 jKr) ja Markuksen evankeliumin kirjoittamisen (arviolta n. vuonna 70) välisinä vuosikymmeninä hänen elämäntarinansa olisi ehtinyt muuttua olennaisesti. Tämä näkemys jättää kuitenkin huomiotta eräitä olennaisia seikkoja:

  •  On viitteitä siitä, että jo ennen kokonaisten evankeliumien kirjoittamista keskeisimpiä kohtia Jeesuksen elämästä ja opetuksista oli kirjoitettu muistiin.
  • Kuten mm. eri kulttuurien folkloristiikan tutkijat ovat huomanneet, pitkätkin kertomukset voivat säilyä rakenteeltaan muuttumattomina pelkän suullisen tradition varassa. On myös havaittu, että yhteisöt, joille nämä kertomusperinteet ovat merkittäviä, pystyvät tietoisesti torjumaan alkuperäisestä kertomuksesta poikkeavia versioita.
  • Oraalisen tradition poikkitieteellisen tutkimuksen perusteella voidaan myös sanoa, että erillisinäkin kerrotut yksittäiset opetukset ja kohtaukset Jeesuksen elämästä edellyttivät entuudestaan tunnettua kokonaiskuvaa hänen elämäntarinastaan (eli Jeesuksen elämäntarinaa ei luotu evankeliumeihin tyhjästä jälkikäteen säilyneiden yksittäisten opetusten ”ympärille”).
  • Muiden suullista kertomusperinnettä arvostavien kulttuurien esimerkin ja varhaisten kristillisten tekstien perusteella alkuseurakunta ei säilyttänyt kertomusta Jeesuksen elämästä ja opetuksista pelkästään anonyyminä kollektiivina, vaan kertomuksen välittämisestä eteenpäin entisessä muodossaan vastasivat erityisesti tehtävään valitut, arvostetut opettajat (luonnollisesti ennen kaikkea apostolit ja muut silminnäkijät).

Lopuksi Eddy ja Boyd pyrkivät määrittelemään tarkemmin, mitä kirjallisuuden lajia evankeliumit edustavat ja pyrkivätkö niiden kirjoittajat historialliseen tarkkuuteen. Käytyään läpi eri tutkijoiden ehdottamia vaihtoehtoja ja niiden perusteluja tekijät katsovat, että evankeliumit kytkeytyvät lähinnä kreikkalais-roomalaiseen elämänkertaperinteeseen (bios), joskin ne on ilmeisesti tarkoitettu luettaviksi ääneen seurakunnissa – luontevana jatkona apostolisen ajan suullisen evankeliumin traditiolle. On kuitenkin merkillepantavaa, että evankelistat rikkovat tämän antiikin bios-tyylilajin keskeistä sääntöä, jonka mukaan päähenkilö on pyrittävä kuvaamaan lukijan odotuksia vastaavana jalosyntyisenä, voittavana sankarina – eikä suinkaan ”jumalanpilkasta” ristille tuomittuna puuseppänä. Jos tarkoituksena oli vakuuttaa kreikankieliset pakanalukijat kristinuskon totuudesta, tällaista hahmoa ei ainakaan olisi kannattanut keksiä Jumalan Pojaksi.

Tämä suppea referaatti ei luonnollisesti tee oikeutta The Jesus Legend -teoksen laajalle tutkimustyölle ja monipuolisesti perustelluille näkökannoille. Melko kursorisesti eksegetiikkaan tutustuneena ”amatööriteologinakin” olen vakuuttunut siitä, että kirja edustaa konservatiivis-apologeettisen raamatuntutkimuksen terävintä kärkeä, joskin olisi varsin naiivia olettaa sen esittämien todisteiden vakuuttavan skeptisyyteensä sitoutuneita liberaaliteologeja. Lukijalle, joka on vakuuttunut Raamatun jumalallisesta inspiraatiosta, teos tarjoaa mielenkiintoista taustatietoa ja hyödyllisiä argumentteja evankeliumien luotettavuuden puolesta – vaikka nähdäkseni henkilökohtaista, elävää uskoa ei viime kädessä voikaan perustaa historialliselle argumentaatiolle vaan sisäiselle, Pyhän Hengen antamalle varmuudelle Jumalan ja hänen ilmoituksensa luotettavuudesta.

Markus

Paul Rhodes Eddy & Gregory A. Boyd: The Jesus Legend: A Case for the Historical Reliability of the Synoptic Jesus Tradition. Baker Academic 2007. Kirja löytyy sähköisenä Kindle-versiona esimerkiksi Amazonilta täältä.