Pelkäänkö kipua?

Pelkäänkö kipua?

Pia 24. heinäkuuta 2017

Poikani kaatui tänään pyörällä. Käsiin sattui kovasti, mutta lähimpänä olleen isänsä lohdutus auttoi. Sitkeästi poika kapusi takaisin pyörän selkään ja jatkoi polku- ja jarrutusharjoittelujaan. Joskus kun saa oikein kipeää tai säikähtää pahan kerran, voi jäädä varuilleen tietyissä asioissa. Monesti auttaa, että kohtaa kipeää tehneen asian pian uudelleen. Silloin kai pelko ja arastelu ei jää niin helposti asumaan selkäytimeen.

Suomalainen kulttuuri ja sisu opettaa puremaan hammasta ja jatkamaan eteenpäin. Se on sinänsä hyvä asia ja aika ihailtava asenne. Mutta voi myös käydä niin, että pelkän sisukkuuden avulla sisälle sydämeen jää omanlaisensa kipeys. Sydämen kipu, joka paranee vain lohdutuksen ilmapiirissä. 

Sydän voi kokea yksinäisyyttä kipeissä tilanteissa. Tietynlaista orpoutta. Jos pyörällä kaatunut poikani olisi ollut yksin tai muusta syystä jäänyt ilman aikuisen lohdutusta, olisi kaatuminen voinut ottaa paljoa kipeämpää. Sen ote olisi voinut puristaa kivun kanssa yksin jääneen lapsen sydäntä.

Jumalan Isän sydän on täynnä lohdutusta. Hän vihaa hylkäämistä. Hän kutsuukin itseään orpojen Isäksi. Sisälle piilottamani kipu voi ajaa minua pois hänen luotaan, mutta hän ei koskaan hylkää minua. Hänen lohdutuksensa syleily tekee minut jälleen rohkeaksi ja vie ilon lähteille. 

Joskus pelkään kovastikin kipua ja vanhat asiat voivat pitää minua otteessaan. Olivat ne sitten kuviteltuja tai todellisuudessa koettuja. Kipu pyrkii eristämään ja kohmettamaan minut vain pärjäämään. Yksin ja ylpeänä. Mutta Isän lohdutus pesee kivun nokeamat pois ja pehmittää sydämeni jälleen läheisyyteen. Siihen, mihin minut on luotu.

Pia

 

Kuva: FreeImages.com/ Robert Kraus