Pelon kuntorata osa 2

Pelon kuntorata osa 2

Pia 11. lokakuuta 2016

Puolivälissä kuntokierrosta alan nurista siitä, että olen aivan väärä henkilö tekemään tällaista. Penkkiurheilija, ujutettuna aktiiviurheilijoiden mukaan. Verenmaku suussako tämä kierros olisi tarkoitus toimittaa? Mutta sitten silmäni osuvat nimikirjaimiini kuntopenkkien karmeissa. Huoh! Kai tämä on sitten suunniteltu minulle tähän vaiheeseen testiksi. Että näkisin missä mennään ja minne.

Tahtoisin vain olla viaton sunnuntaikävelijä, joka välttelee jokaisen notkon, missä pelko edes vilahtaa. Mutta kuin sudet, pelko ja sen kaverit, onnistuvat käpertämään minut sille samalle vanhalle polulle, jolle luulen ikuisesti jääneeni ees taas tallaamaan. Hui! Taas nuo sudet ulvovat. En kyllä mene tuonne, enkä tuonne. Kohta en mene edes sunnuntaikävelylle. Luulen, että minun pelkoni, tuo raivoava susi, on ystäväni, minun lemmikkini, vaikka se ei ole edes minun. Miksi siis kuuntelisin sitä, kun se yrittää ajaa minut jostain pois? Ja mitä se piilottelee minulta?

Tämä rata, jolla nyt olen, totuttaa minut todellisiin seuralaisiini, minun Toivooni, Uskooni ja Rakkauteeni. Ne ovat minun ystäviäni, koska ovathan ne minun Isäni lähettämää matkaseuraa. Ne muistuttavat minua hänestä, siitä millainen hän on minulle. Ne vievät minua kädestä, kohti ulvovia susia, ratani synkimmissä kohdissa. Katsomaan silmästä silmään pelkoa. Vain siten opin vahvaksi Isäni rakkauden tuntemisessa. Jälleen tällä yhdellä uudella alueella.

Tunnen Isäni rakkauden jo puhuessani kuulijoille lavalta tai maalatessani keittiön pöydän ääressä. Kirjoittaessani hänestä. Neuvoessani ja rohkaistessani hyvää ystävää. Mutta unohdan hänen rakkautensa vielä kovin helposti äänekkäässä porukassa. Toiminnallisissa hetkissä. Hässäkässä. Uhkaavissa kohtaamisissa. Alan stressata. Päässäni kiehuu. Tai minua vain pelottaa ja lamaannun. Ontto tunne valahtaa sydänalaan. Olen yksin. Minua ei kaivata. Tai minun käy huonosti. Joudun varmasti ainakin häpeään.

Aion siis ottaa tosissani tämän kuntoradalla viettämäni ajanjakson. Vaikka tuntuisi siltä, kuin se uhkaisi pelon vuoksi jopa henkeäni, tahdon oppia luottamaan Isääni. Rentoutumaan hänen huolenpitoonsa. Katsomaan, miten hän nostaa minut taas pystyyn, jos vaikka kaadunkin. Miten hän pyyhkii häpeän, kuin hiekkapölyn asustani. Kuinka hän lohduttaa yksinäisyyteen käpertyneen sydämeni, kuin äiti pienen lohtua kaipaavan lapsensa.

Tämän testin jälkeen, jos koskaan, näen taas selvemmin Isäni katseen mielessäni. Tunnen hänen sydämensä sykkeen ja kuulen rohkaisevat sanansa. Koska tulen tarvitsemaan niin paljon hänen apuaan tässä testiajassa. Ne kerrat, kun hän nostaa minut taas ylös, katsoo rohkaisevasti silmiini ja kuiskaa "minä uskon sinuun ja olen sinusta ylpeä, tyttöni", eivät jätä minua rauhaan. Ne puhuvat lujempaa, kuin pelko. Ne puhuvat sydämeni salaista kieltä. Ne puhuvat siihen kohtaan, johon olen koko elämäni ajan toivonut jonkun puhuvan, juuri tuolla tavoin. Ja se muuttaa kaiken. Tartun reippaasti kuntolaitteen sarviin tehdäkseni seuraavan liikesarjan.

Pia

 
Kuva: FreeImages.com/ Miguel Ugalde