Koska Suomen kristikunta on viime aikoina osoittanut merkkejä vahvistuneesta yhteiskristillisestä konsensushengestä ja perinteisten, hedelmällisten ja älyllisesti virkistävien oppikiistojen lakaisusta maton alle, katsoin kristilliseksi velvollisuudekseni sohaista tällä kertaa erästä Suomessa hieman vähemmälle huomiolle jäänyttä teologista ampiaispesää – oppia Jumalan ennaltavalinnasta.

Vakavammin puhuen: kyseessä on varsin olennainen käsite, joka muodostaa pohjan eräälle kaikkein keskeisimmistä uskonopin kohdista eli pelastukselle. Onko kutsu Kristuksen yhteyteen ja ikuiseen elämään tosiasiallisesti avoin kaikille ihmisille, vai pelastuvatko lopulta vain ne, jotka Jumala on suvereenisti taivaaseen ennalta valinnut? Tapahtuiko tuo valinta eli predestinaatio sitten seurauksena syntiinlankeemuksesta vai jo ennen sitä? Ovatko ”valitut” tiettyjen yksilöiden muodostama joukko vai kaikille avoin ryhmä? Vai voisiko ennaltavalinta koskea koko ihmiskuntaa, ei-kristittyjäkin?

(Siinä missä Jumalan suvereenia ennaltavalintaa korostavaa kalvinismia edustavat useimmat amerikkalaiset baptistit ja reformoidut kirkkokunnat, sen jyrkän ennaltavalintaopin hylkäävät mm. metodistit ja useimmat helluntailais-karismaattiset seurakunnat sekä vanhat isot kirkkokunnat, luterilaisten jäädessä tavallaan oppi-isänsä tavoin osapuolten väliin tai koko kiistasta syrjään.)

Oheinen teos on toimitettu tätä kirjablogia seuranneille jo tutuksi tulleeseen ”väittelykirjaformaattiin”, jossa eri käsitysten edustajat kirjoittavat omat lukunsa. Näiden jälkeisissä kommenttiosioissa muut kirjoittajat vastaavat heidän väitteisiinsä. Kaikki tämän kirjan kirjoittajat ovat professoreja, joten ainakin perehtyneisyyttä aiheeseen voi heiltä odottaa.

- - -

Ensimmäisenä Bruce A. Ware esittelee ns. infralapsarianistisen näkemyksensä (selvennän tuon hankalan kuuloisen termin merkityksen tuonnempana). Hän perustaa esseensä pitkälti Paavalin kirjeisiin, joissa termi ”(Jumalan) valitut” (the elect, hoi eklektoi) esiintyy suhteellisen usein. Waren mukaan tuo ja muut Raamatun predestinaatioon viittaavat ilmaisut tulee ymmärtää luonnollisimmassa perusmerkityksessään: Jumala on suvereenin tahtonsa mukaisesti valinnut jokaisen pelastuvan ihmisen kadotettujen joukosta jo ennen tämän syntymää (mutta kuitenkin syntiinlankeemuksen jälkeen) ja myös vaikuttaa suvereenisti kunkin ennaltavalitun uudestisyntymisen ja uskossa pysymisen kuolemaan asti. Näin ollen ihmisen pelastuminen on sataprosenttisesti Jumalan varassa; uskoontulo on vain näennäisesti ihmisen oma ratkaisu ja tosiasiallisesti Jumalan yksin vaikuttama välivaihe siinä prosessissa, joka alkoi jo ennaltavalinnasta. (Ja koska kalvinismin mukaan jokaisen ihmisen tahto on täysin perisynnin sitoma, kukaan ei omasta tahdostaan kykenisikään uskonratkaisuun.) Predestinaatio taas perustuu ainoastaan Jumalan ehdottomaan armoon valittujaan kohtaan, eikä vähimmässäkään määrin näiden ennaltanähtyyn uskoon, jumalakaipuuseen, hyviin tekoihin tms. Parhaimmankin ei-predestinoidun on yhtä mahdotonta pelastua kuin syntisimmän predestinoidun joutua kadotukseen. Jos ennaltavalinta olisi jollain tasolla ehdollinen, ihmisestä riippuvainen, koko ”valitut”-sana ei Waren mukaan ansaitsisi Raamatun sille osoittamaa arvoasemaa. Ware myös katsoo, että ainoastaan ehdoton predestinaatio-oppi on tae pysyvälle pelastusvarmuudelle ja rauhalle. Tukea kalvinistiselle opilleen hän löytää lähinnä Paavalin kirjeistä, mutta jonkin verran myös mm. Johanneksen evankeliumista.

Bruce Ware puolustautuu jo ennalta muutamia vastaväitteitä vastaan, kuten sitä, että kalvinistinen predestinaatio-oppi tekee tyhjäksi Jumalan rakkauden koko ihmiskuntaa kohtaan (vrt. esim. Joh 3:16) ja Hänen tahtonsa kaikkien pelastumiseksi (vrt. esim. 2 Piet 3:9). Waren mukaan Jumalan rakkaus ei ole yksiselitteinen käsite, vaan Jumalan ”rakkauksia” on useita, voimakkuudeltaan ja kohteeltaan vaihtelevia. Hän käyttää esimerkkinä miestä, joka sanan lievemmässä merkityksessä ”rakastaa” (kunnioittaa, kohtelee korrektisti) kaikkia kohtaamiaan naisia, mutta joka rajoittaa kaikkein voimakkaimman ja intiimeimmän rakkautensa ainoastaan vaimolleen – samoin kuin Jumala kohdistaa syvimmän rakkautensa Israelin kansalle muiden kansojen joukossa ja valituille kadotetun ihmiskunnan joukossa. Samoin Jumalan ”tahtoja” ihmiskunnan kohdalle on useita; meille tuntemattomasta syystä Hänen tahtonsa pelastaa vain tietyt yksilöt (näiden syntisyydestä huolimatta) on voimakkaampi kuin Hänen tahtonsa pelastaa kaikki syntiset ja kadotetut.

Vastakkaista eli arminiolaiseksi kutsuttua oppia puolustaa seuraavassa luvussa Jack Cottrell. Hän ei kiellä ennaltavalintaa – sanahan on sinänsä raamatullinen – joskin hän tulkitsee termin sisällön eri tavoin kuin edellinen kirjoittaja. Jumalan ennaltavalinnan voidaan nimittäin ajatella perustuvan Hänen ennaltatietämiseensä (vrt. esim. Room. 8:28-29). Jumala siis valitsee pelastukseen ne, joiden Hän on jo ennalta nähnyt rakastavan Häntä tai kääntyvän Hänen puoleensa, juuri tämän ennaltanähdyn rakkauden/uskon eikä Jumalan oman mielivaltaisen valinnan perusteella. Predestinaatio on siis ehdollinen, ihmisen tahdosta riippuvainen, ja tämä predestinaation ehdollisuus ratkaisee jännitteen ennaltavalinnan ja Jumalan universaalin pelastustahdon välillä. Uskoontulo ja uskossa pysyminen riippuu viime kädessä ihmisen omasta tahdosta, vaikka hänellä itsellään ei olekaan voimaa uudestisyntyä, pyhittyä ja pelastua lopullisesti – näihin hän tarvitsee arminiolaistenkin mukaan Pyhää Henkeä. (Niiden kohtalo, jotka eivät elämänsä aikana kuule Jeesuksesta, jää erilliseksi kysymykseksi.) 

Cottrellin ja hänen laillaan uskovien mukaan ihmisen vapaus ja vastuu, jonka yli Jumala ei kaikkivaltiaanakaan ”jyrää”, on niin ratkaisevan keskeinen käsite läpi koko Raamatun, että sen säilyttämiseksi ehdoton predestinaatio-oppi on hylättävä. Eräs tässä yhteydessä usein lainattu raamatunkohta on Luuk. 13:34: ”Jerusalem, Jerusalem… kuinka usein minä [=Jeesus] olenkaan tahtonut koota sinun lapsesi, niinkuin kana kokoaa poikansa siipiensä alle! Mutta te ette ole tahtoneet.” Tällaisia ihmisen valinnan ratkaisevuutta korostavia kohtia löytyy Sanasta runsaasti; arminiolaisuudelle pulmallisin raamatunkohta taas lienee Paavalin opetus Israelin kohtalosta roomalaiskirjeen luvuissa 9-11, joskin Cottrell tarjoaa oman näkemyksensä tästäkin.

Mitä taas tulee Bruce Waren rinnastukseen Jumalan valittuihinsa rajoittaman ja aviomiehen vaimoonsa rajoittaman erityisen rakkauden välillä, Cottrell huomauttaa, että siinä missä aviomiestä sitoo inhimillinen rajallisuus (hänellähän ei ole aikaa ja resursseja rakastaa kaikkia naisia yhtä syvästi, ja seksuaalisessa mielessä se olisikin väärin), tällaisia rajoituksia ei voida olettaa Jumalan kohdalle. Hänhän kaikkivaltiaana kykenee kokemaan ja osoittamaan yhtäläistä rakkautta koko ihmiskuntaa kohtaan. Eikä ehdoton predestinaatio takaa Cottrellin mielestä pelastusvarmuuttakaan, koska kalvinisti ei voi olla täysin varma omasta kuulumisestaan pelastuvien joukkoon tämänhetkisestä uskostaan huolimatta; kalvinistithan yleisesti myöntävät, että predestinoimattomatkin saattavat käydä läpi jonkinlaisen pinnallisen kääntymisprosessin.

Lisäksi arminiolainen voi vielä kysyä, kuinka vahvan motiivin ehdoton predestinaatio-oppi antaa lähetystyölle ja muiden uskoontulon puolesta rukoilulle. Eivätkö nämä ponnistelut ole turhia, jos Jumala ihmisten päätöksistä riippumatta pelastaa joka tapauksessa kaikki valittunsa, ja vain heidät?

Kolmannen luvun on kirjoittanut äärikalvinisti Robert Reymond. Hän on siis ensimmäisen kirjoittajan hengenheimolainen, mutta menee vielä tätä pidemmälle. Bruce Ware nimittäin katsoo ennaltavalinnan olevan Jumalan vastaveto syntiinlankeemukselle; Reymond puolestaan uskoo, että Jumala määräsi valittunsa pelastukseen jo ennen aikojen alkua. Waren näkemystä kutsutaan infralapsarianismiksi (latinan infra lapsum = lankeemuksen alla tai jälkeen), Reymondin oppia taas supralapsarianismiksi (supra lapsum = lankeemuksen päällä, ennen lankeemusta). Tämä  supralapsarianistinen oppi lähestyy vaikeasti hyväksyttävää ajatusta: syntiinlankeemus, perisynnin valta ja useimpien ihmisten iankaikkinen kadotus kuuluivat Jumalan suvereeniin suunnitelmaan jo ennen maailman luomista. Käsitys siis maksimoi Jumalan kaikkivaltiuden ja majesteettisen käsittämättömyyden Hänen rakkautensa kustannuksella. Ei ihme, että monet kalvinistit valitsevat mieluummin Waren edustaman, maltillisemman (mutta ehkä vähemmän johdonmukaisen) predestinaatio-opin; jos jo ihmisten ajalliset kärsimykset ja ennenaikaiset kuolemat nostavat kristityille kipeitä teodikea-kysymyksiä, mitä voidaan ajatella Jumalasta, joka loi miljardit ihmiset ikuista kärsimystä varten? Mitä ajattelisi Jumalan pelastukseen ennaltavalitsema äiti tai isä, jonka lapsi kuuluisi helvettiin ennaltamäärättyjen joukkoon?

Neljännessä luvussa Thomas Talbott (joka muuten muista kirjoittajista poiketen ei ole teologian vaan filosofian professori) puolustaa paljon optimistisempaa ”rajoittamattoman sovituksen ja ennaltavalinnan” oppia. Talbott tunnustaa oikeaksi kalvinistien näkemyksen, jonka mukaan Jumala on ennaltavalinnut kaikki rakastamansa ihmiset ja että nämä tulevat täysin varmasti pelastumaan Jumalan yhteyteen. Kun hän kuitenkin yhdistää tähän arminiolaisen opin Jumalan yhtäläisestä rakkaudesta kaikkia ihmisiä kohtaan, johtopäätökseksi jää, että ennaltavalinta ja pelastus koskee kaikkia ihmisiä riippumatta heidän uskostaan ja valinnoistaan. Tätä universalistista näkemystähän pidetään Raamattuun sitoutuneissa seurakunnissa yleisesti varsin vakavana harhaoppina. Ryhtymättä tarkempaan analyysiin universalismin raamatullisista perusteista (sen tueksi on nostettu yksittäisiä jakeita kuten Joh. 12:32, Room. 11:32, 1 Tim 4:10), voidaan hyvällä syyllä sanoa, että Raamatun kokonaisilmoituksesta niitä on varsin vaikea löytää. Itse olen taipuvainen näkemään universalismin pohjalla (inhimillisesti toki hyvinkin ymmärrettävää) toiveajattelua, Raamatun kokonaissanoman yläpuolelle nostettua idealistista filosofointia sekä Jumalan luonteen yliyksinkertaistamista ja abstrahoimista tämän idealismin pohjalta.

Viimeisen luvun on kirjoittanut edesmennyt evankelikaalinen teologi Clark Pinnock, joka pyrki tarkastelemaan monia perinteisiä oppikäsityksiä tuoreista näkökulmista. Esseessään hän määrittelee ennaltavalinnan kollektiiviseksi, avoimeksi ja kutsumusta koskevaksi. Toisin sanoen: ennaltavalittujen joukko ei muodostu tietyistä nimetyistä ihmisyksilöistä, vaan kyseessä on ”avoin ryhmä”, johon kaikki on kutsuttu liittymään, eikä pelastusta vaan palvelutyötä varten! Pinnock siteeraa kohtaa 1 Piet. 2:9: ”Mutta te olette ’valittu suku, kuninkaallinen papisto, pyhä heimo, omaisuuskansa, julistaaksenne sen jaloja tekoja’, joka on pimeydestä kutsunut teidät ihmeelliseen valkeuteensa…” Pinnockin käsityksen mukaan kutsu uskoon ja pelastukseen koskee reaalisesti kaikkia ja kuka tahansa voi tuohon kutsuun vastaamalla liittyä ennaltavalittujen joukkoon. (Hänen mielestään Jumala ei välttämättä edes tiedä ennalta, ketkä tuohon joukkoon tulevat liittymään!) Predestinaation funktiona ei ole rajoittaa Jumalan yhteyteen pääsyä pienelle ihmisryhmälle, vaan päinvastoin (valittujen julistustyön ja rakkauden kautta) avata tuo yhteys kaikille. Jumalan valituista koostuva maailmanlaajuinen seurakunta ei siis ole itsetarkoitus, vaan väliaikainen malli ja esikuva Jumalan suunnittelemasta yhteydestä koko ihmiskunnalle – tässä suhteessa uuden liiton seurakunta vastaa vanhan liiton Israelia. Kuten arvata saattaa, kalvinistit Ware ja Reymond torjuvat Pinnockin näkemykset lähes täysin. Cottrell on hieman suopeampi, mutta pitää silti kiinni predestinaatiosta tiettyjen yksilöiden valintana pelastukseen, ja torjuu Pinnockin edustaman ”avoimen teismin” (jonka mukaan Jumalakaan ei tiedä tulevia tapahtumia).

- - -

Tarkkaavainen lukija on ehkä ”äänenpainoistani” havainnut, mille puolelle omat näkemykseni kallistuvat. Toista suunta edustava arvioija olisi ehkä korostanut muita painotuksia kirjoittajien teksteissä. Silti tunnustan, että monet vastakkaistakin predestinaatio-oppia edustaneet kristityt ovat tuottaneet paljon hyvää hedelmää Jumalan valtakuntaan. Vaikka nähdäkseni vain joko ehdollinen tai ehdoton ennaltavalinta voi olla lopullinen totuus predestinaation suhteen, erimielisyyttä tästä asiasta ei pitäisi mielestäni päästää uskovien yhteyttä hajottavaksi tekijäksi. Molempien oppien edustajathan tunnustavat samat käytännön teologian perusasiat kuten Raamatun auktoriteetin uskon ja elämän kysymyksissä, Kristuksen lunastustyön välttämättömyyden ja riittävyyden pelastukselle sekä kristityn velvollisuuden elää Jumalalle uskollisena.

Kuten eräs tunnettu arminiolainen raamatunopettaja sanoi kalvinistisille kollegoilleen: ”I hope we can agree to disagree, and disagree agreeably!”

Arvioi: Markus

Perspectives on Election: 5 Views. Edited by Chad Owen Brand. B&H Academic, 2006.

Kirjaa voi tilata esimerkiksi elektronisenä Kindle-versiona Amazonilta (linkki).