Polkujen notkoissa

Polkujen notkoissa

Pia 15. kesäkuuta 2017

Olen viime aikoina miettinyt sitä, kuinka suhteessa Isään vaihtelevat vaiheet samalla lailla kuin vaikka parisuhteessa erilaiset ajanjaksot ja muuttuvat tilanteet. Nuo muutokset vaikuttavat myös suhteeseen. Mikä auttaa tällaisen aallokon, välillä myrskyävänkin, keskellä tuota suhdetta kestämään, kasvamaan ja vahvistumaan?

Kun mietin omia läheisiä suhteitani, voin nähdä miten yhdessä koetut niin hyvät kuin huonotkin hetket lujittavat suhdetta. Oma merkityksensä on myös sillä, miten paljon olen itsestäni, ajastani ja huomiostani ollut valmis suhteeseen antamaan. Olenko läpinäkyvä, niin erheineni, virheineni kuin kasvukipuinenikin, toisen edessä? 

Isä, joka on rakkaudessaan täydellinen, on antanut itsensä tähän suhteeseen täysillä. Mutta silti voin pienessä päässäni epäillä, onko se kuitenkaan totta. Voin puolihuolimattomasti unohtaa sen hinnan, jonka hän maksoi suhteen onnistumiseksi. Joku kuoli sen takia. Ja se joku oli hänen ainoa Poikansa. Se on aika karu hinta. Ja karuudessaan myös kaunis rakkaudentunnustus minulle, perheeseen adoptoidulle lapselle.

Jos Jumala on sitoutunut tällä tasolla minuun, mitä minä voin vastineeksi tuoda tähän suhteeseen? Olen itse opetellut kylpemään Jumalan rakkaudessa. Sillä mikä ilahduttaisikaan enemmän kenen tahansa isän sydäntä, kuin se että lapsi vastaanottaa iloiten ja kiitollisena isänsä osoittamaa huolenpitoa. Aina, kun Isän hyvyys tuntuu liian paljolta, mietin, että hän on vielä niin paljon enemmän. Ja rakkautensa niin rajaton ja pohjaton.

Kun kylven Isän rakkaudessa, alkaa sydämeni aueta lisää ja pehmetä. Silloin alan katsella myös ympärilleni uudella tavalla. Kun katselen elämää ja ympärilläni olevia ihmisiä Isäni kautta, opin hänestä koko ajan uutta. Hän ei jätä yllättämättä minua.

Kun aikanaan kohtasin yhden vaikeimmista tilanteista elämässäni, tuntui kuin Isä-suhteeni olisi mennyt ihan uusiksi. Siitä on jo pitkä aika. Näin mielessäni tilannetta kuvaavan kuvan. Siinä oli jykevä tammi, joka oli kokonaan kaadettu ja jäljellä oli vain vaivainen kannon tynkä. Tuosta tyngästä alkoi kasvamaan uudenlainen suhde Isään, terve ja vahva. Mutta uusi kasvu tapahtui kivun kautta ja pikkuhiljaa. 

Samalla kun makasin Isän kämmenellä luottaen syvällä sydämessäni hänen hyvyyteensä, hän kantoi minut vaikeimman yli. Hän hoiti haavojani. Kaksi vuotta myöhemmin hän kohtasi minut aivan uudella tavalla, esitellen rakkautensa perustaksi kaikelle elämässäni.

Yhden tärkeimmäksi avaimeksi syvän suhteen säilyttämiseksi ja vaalimiseksi näen yksinkertaisen uskollisuuden, joka kumpuaa Isän sydämestä ja tarttuu myös minuun. Se kuiskaa "rakastan sinua", pimeimmässäkin notkossa kulkiessa. Pienikin kipinä sitä sydänten yhteyttä on vaalittuna alku jälleen suurelle roihulle. 

Kun katselen polkujani taaksepäin, näen notkoja joissa olen kulkenut ulos erämaasta Rakkaaseeni nojaten. Hänen uskollisuutensa kantaa minua. Se on olkapää, johon nojaudun. Pienissä heiveröisissä huokauksissakin on palanen taivasta. Noissa notkoissakin Isä on läsnä uupuneen lapsensa äärellä ja hengittää rauhansa levottomuuteen.

Pia

 

Kuva: FreeImages.com/ Cheryl Empey