Raamattu ja tiede - osa 1/3

Raamattu ja tiede - osa 1/3

Tommi 15. toukokuuta 2010

Elämme tieteen saavutusten läpitunkemassa maailmassa. Tieteen vastustaminen perusasenteena ei ole uskottavaa, kun joudumme joka tapauksessa turvautumaan tieteen saavutuksiin joka päivä. Ongelmalliseksi tiede muodostuu, kun koetaan sen uhkaavan uskoamme ja maailmankatsomustamme. Monet kristityt tiedemiehet ovat kuitenkin sitä mieltä, että tiede ja usko eivät ole keskenään ristiriidassa. Kyse onkin siitä, miten tieteellinen tieto määritellään, miten uskon sisältö määritellään, onko niillä yhteismitallista sisältöä ja jos on, niin ovatko ne keskenään ristiriidassa.

Helsingin yliopiston nettisivuilta löytyi neljä esimerkkiä tieteen määritelmästä:

  1. Tiede on järjestelmällistä ja järkiperäistä uuden tiedon hankintaa.
  2. Tiede on tieteellisen tutkimuksen tulosten muodostama kokonaisuus.
  3. Tiede on yhteiskunnallinen instituutio, joka käsittää tietyt voimavarat, ohjausjärjestelmät, toimeenpanojärjestelmät ja tutkimuksen hyödyntämisjärjestelmät.
  4. Tiede on toisaalta luontoa, ihmistä ja yhteiskuntaa koskeva tietojen systemaattinen kokonaisuus (tieteell.tutkimuksen tulokset) ja toisaalta em. tietojen järjestelmällistä ja tarkoituksellista tavoittelua (tieteell.tutkimusprosessi). (Niiniluoto -84, Haaparanta & Niiniluoto -86)

Vaikka yllä olevat määritelmät ovat suppeita, on silti sanottu, että tiede hyväksyy vain kaksi varsinaista lähdettä tiedolle: aistikokemuksen ja järjen. Jos tiede määritellään näin, jää suurin osa uskonnollisista väitteistä (jotka perustuvat Jumalan ilmoitukseen) jo tässä vaiheessa tieteen ulkopuolelle. Tieteellä ei ole keinoja, joilla se voisi tutkia sitä, onko Jumala olemassa, onko Raamattu Pyhän Hengen inspiroima, mitä on hyvä ja paha, vastaako Jumala rukouksiin ym. Raamatun Jumala ja hengellinen todellisuus eivät perustu lakeihin tai periaatteisiin, jotka voitaisiin vahvistaa tai kumota tieteen vaatimilla metodeilla.

Raamatun ilmoitusta on kuitenkin tulkittu myös niin, että se sisältäisi tieteen keinoin verifioitafissa tai kumottavissa olevaa tietoa. Esimerkiksi Galileo Galilei ja Kopernikus joutuivat hankauksiin aikansa kirkon kanssa, koska olivat matemaattisissa tutkimuksissaan tulleet siihen tulokseen, että maa kiertää aurinkoa, toisin kuin aikansa geosentrinen maailmankuva edellytti. Uuden tiedon koettiin uhkaavan Raamatun arvovaltaa, jonka tulkittiin puoltavan geosentrismiä. Vika ei kuitenkaan ollut Raamatussa, vaan tulkinnassa.

Tommi Ahonen

Kirjoittaja on yhden vaimon mies, maaliskuussa syntyneen suloisen tyttövauvan isä, majakkalainen, Katajainen Kansa-yhtyeen laulaja ja opiskelija Suomen teologisessa opistossa.

Kommentit

Lisää omasi
  1. avatar

    Antero 7. kesäkuuta

    VUOROPUHELUA TARVITAAN
    Kristillisen maailmankuvan keskeinen siältö liittyy ihmisen luomiseen. Tietteelle jokin sellainen jonka vain ilmoitetaan tapahtuneen, on mahdottomuus. Tiede on ihmisen tapa jäsentää omaa todellisuuttaan, tutkimuksen ja kokemuksen kautta. Tiede tutkii monia näkymättömiä todellisuuksia ja uskoo niiden olemassaoloon, vaikka niiden vaikutusta on vaikea hahmottaa ja tutkimisen jatkaminen vaatii tutkijalata uskoa jonkin löytymiseen, kunahan vain jatketaa sitkeästi. Jumalan tutkiminen sen sijaan tuntuu olevan tiedeyhteisölle jonkinlainen ylpeyden ja häpeän tai jopa typeryyden synonyymi. Kaiken löytämisen edellytys on nöyryys, sen jokainen tiedemies tietää. Tiedemiehet voisivat tutkia itseään: mikis ylpeytemme estää meitä tutkimasta Jumalaa, kohteetkin olisivat aika lähellä. Syntyisi varmaan toisenlaista vuoropuhelua kuin nyt vallitseva alkeellinen, lähes lähtökuoppiinsa jumittunut keskustelu Jumalan oilemassaolosta.

  2. avatar

    Tomppa A 23. kesäkuuta

    Olen lukenut viime aikoina mielenkiintoista kirjaa nimeltään "Soul of science".Yksi kirjan perusteeseistä on että mielikuva kristinuskon ja tieteen taistelusta on ainakin osittain sekularistien tietoisesti synnyttämä. Tässä lainaus kirjasta:

    "As Colin Russell tells it in his book Cross-Currents: Interactions Between Science and Faith, the idea of a war between science and religion is a relatively recent invention—one carefully nurtured by those who hope the victor in the conflict will be science. In late nineteenth-century England, several small groups of scientists and scholars organized under the leadership of Thomas H. Huxley to overthrow the cultural dominance of Christianity—particularly the intellectual dominance of the Anglican church. Their goal was to secularize society, replacing the Christian worldview with scientific naturalism, a worldview that recognizes the existence of nature alone. Though secularists, they understood very well that they were replacing one religion by another, for they described their goal as the establishment of the “church scientific.” Huxley even referred to his scientific lectures as “lay sermons.”