Rohkea arka

Rohkea arka

Pia 23. maaliskuuta 2017

Mietin tällä viikolla erästä minua vaivannutta asiaa ollessani lenkillä. Puhelin siitä Isälle. Minua vaivasi se, että tapani jakaa suhteestani häneen oli töissä niin hienovaraista. Muutamia onnellisia hetkiä olivat olleet ne kerrat, kun joku kysyi, ja saatoin vastatessani välittää jotain siitä, mille sydämeni sykkii. Tosin sekin oli hyvin hienotunteista. Läheisimmille ystävilleni toki olin jutellut enemmänkin, mutten niille remakasti nauraa hörsköttäville, joiden kanssa ei keskustelusta osannut syntyä sen syvällisempää.

Mieltäni kalvoi ajatus siitä, häpesinkö Isää? Oletukseni oli se, että pakko kai sitten todeta niin, kun en suoraan näille muille kailottanut asiaa, niinkuin se oli. Huono todistaja! Mutta jokin tässäkään vaihtoehdossa ei tuntunut ihan osuvan kohdilleen. Mitä oli se, vielä viikkoa myöhemminkin, suunnattomasti kupliva ilo siitä, kun sain jakaa jotenkin ymmärrettävästi ja toivottavasti myös houkuttelevasti vihjeitä siitä, mille sydämeni sykkii eniten? Silloin kun kysyttiin asumisestani maapallon toisella puolella ja sain kertoa tehneeni vapaaehtoistyötä kristillisessä lähetysjärjestössä.

Töissä, tiiviissä tiimin keskeisessä yhteistyössä, tuntosarvia ja teräviä hoksottimia vaativassa hommassa, eikö se myös näkyisi? Se, mitä hengitän ja ajattelen ja kaipaan. Isän läsnäolo. Mutta miksi siis tämä huono omatunto ja kaikenkalvava syyllisyys? En saanut enää rauhaa tuolta kysymykseltä. Tuolla hämärällä lenkkipolulla, tihkuttavassa räntäsateessa, uskaltauduin kysymään Isältä, mitä mieltä hän oli. Häpesinkö häntä? Tunsin kurkkua kuristavan. Mitä jos näkisinkin surullisen katseen Isän silmissä? 

Kävelin pidemmän matkaa eteenpäin, jotenkin polku houkutteli vain jatkamaan. Säästä huolimatta. Yhtäkkiä näin kummallisen näyn edessäni. Keskellä metsän reunaa, tien laidassa seistä toljotti sorsapariskunta. Missään ei näkynyt vettä tai ojaa, josta ne olisivat siihen järkevästi tulla tupsahtaneet. Kun astelin niitä kohti, ne katselivat pokeri-ilme naamallaan kohti tietä, eivätkä hievahtaneetkaan, kun talsin ohi. Minua alkoi naurattaa. Tiesin tämän Isän tavaksi puhutella minua. Tämä oli juuri minun näköiseni vastaus. Hieman epätavallinen ja pöllähtänyt. Ja se osui ja upposi.

Nuo hassut eksyneet sorsat toivat mieleen erään kuvan, jonka näin mielessäni taannoin, eräässä rukoushetkessä. Minua ja muita tilanteessa olleita haastettiin kysymään Isältä, millaisena hän näkee meidät. Kun kysyin tätä Isältä, näin mielessäni hassusti pomppivan, hupsun pikku pupun. Tunnistin itseni, monesta innostuvan, välillä päättömyyksiä keksivän, tuosta pupumaisen arasta otuksesta. Näin väläykseltä sen, että Isä todella arvostaa minua, persoonaa joksi minut loi. Ymmärsin, että syyllisyys ja huono omatunto eivät olleet Isän antamia. Näin hänen silmillään, että hän ymmärsi minun olevan rohkea vaikkakin arka. 

Erityisen herkästi ympäristöä, ilmapiiriä ja ihmisten mielialoja aistivana, tein parhaani, omalla luontaisella tavallani kertoessani muille sydämeni sykkeestä. Jos kohtasin avoimen sydämen, oli helpompi jakaa kokemaani. Jos taas sulkeutuneen, vitsein tai ilman, rakensin mieluummin yhteyttä. Sillä välin voisi tuo toinen lukea rivien välejä. Nähdä ehkä väläyksiä siitä, mikä sielussani sykki. Suhde Isään ja lapsenaan oleminen. 

Arkakin voi olla rohkea, ja ymmärsin Isäni kannustavan minua olemaan edelleen piiloutumatta luontaisen arkuuteni taakse. Samalla koin suunnatonta iloa siitä, että voisin edelleen jatkaa tätä hienovaraisuutta. Ja sillä tavoin kunnioittaa sekä omaa persoonaani että muita ympärilläni, tässä tiiviissä yhteiselossa työssäni. Ainakin tältä se nyt näyttäisi tällä hetkellä. En halunnut, että ystäväni työssä muuttuisivat jonkin projektini kohteeksi. Oli se sitten todistaminen tai jokin muu asia. Tätä tietä siis eteenpäin, rohkeasti vaikka arkanakin. 

Pia

 

Kuva: FreeImages.com/ Ali Taylor