Stressi vastaan armo

Stressi vastaan armo

Pia 4. huhtikuuta 2017

Eräänä maanantaina huomasin olevani todella stressaantunut. Olin odottanut tätä viikkoa jännityksellä. Viikon joka päivälle oli järjestynyt jotain menoa. Edellinen viikonloppu oli ollut tynkä, toisen meistä ollessa poikkeuksellisesti lauantainkin töissä. Sitten loppuviikosta kaikki huipentuisi kauan odotettuun iltamenoon, jolloin minulla olisi mahdollisuus palvella. Mutta tunsin, kuinka kaiken ylle yritti tulla synkkä sumupilvi. Tavallista rankempi stressin tunne. Tuona maanantaina töistä kotiin tullessani itkeä tirautin useampaan otteeseen. Arkiset askareet tein vanteen kiristäessä otsaa. Ihan kuin sydänkin olisi hakannut tavallista lujempaa. 

Olin ollut tällaisessa tilanteessa ennenkin ja selättänyt sen tarkistamalla muistinko syödä terveellisesti, stressavassa tilanteessa tarvittavat vitamiinitkin ruoasta saaden. Ja sitten vaalien lepoa, liikuntaa ja Isän läheisyydessä oloa. En halunnut, että tämä stressipiikki heittäisi varjonsa loppuviikon kohokohdan ylle, joten huokaisin Isälle, että tarvitsin apua.

Mielessäni kyselin Isältä, mikä mahtoi olla stressin vastakohta? Koska se olisi se voima, joka minulle oli jo annettu tätä hetkeä varten, siitä voittajana selviytyäkseni. Sain yllättävän vastauksen kysymykseeni. Kävin jo itse sitä mielessäni läpi, mitä jättäisin pois viikon tehtävälistasta, kun ajatukseni pysähtyivät Isän neuvon kuullessani. Sukella syvemmälle armooni.

Yritin lähteä vastalausekierrokselle, mutta sitten muistin kokeneeni tällaisen sukelluksen ennenkin. Ja mieleeni palautui tuo sanoin kuvaamaton tunne stressiaallon toiselta puolelta. Miten vahvasti olin voinut nojautua Isän käsivarsiin ja miten syvistä vesistä hän kuljetti minut voitokkaasti aallon toiselle puolen. Kaipaus kokea jälleen Isän läheisyys, kun syvästi tarvitsin häntä, sai minut tekemään hyppyni armon varaan. Suostuin siihen, että en alkaisi murehtia. En viipyilisi synkän murhepilven alla. En yrittäisi suorittaakaan. Suuntaisin syvälle, aallon alle, luottaen siihen, että Isä kannattelisi minua ja ohjaisi takaisin pintaan.

Jo seuraavana päivänä näin useamman ihmeen tapahtuvan, kun työpaineita nosteltiin harteiltani isoissa erissä pois. Ja ilta itsessään oli ihana, puhumattakaan siitä hetkestä Isän läheisyydessä, kun tuo odotettu ilta oli ohi. Ajoin kiitollisin mielin itsekseni autolla kotiin. Yhtäkkiä syvältä kumpuavat kyyneleet kihosivat silmiini. Tajusin jotain hyvin kallisarvoista tuossa hetkessä. Olin saanut olla vähässä uskollinen, silloin kun sitoutumistani ja antautuneisuuttani koeteltiin ja olisi tehnyt mieli lyödä hanskat tiskiin ja juosta karkuun. 

Olin saanut etuoikeuden antaa jotain pientä jälleen sydämestäni hänelle, joka oli antanut itsensä ja kaikkensa rakkaudessaan minulle. Jotain, jolla oli minulle hinta. Ja tiesin, että se oli kaikki hänen arvoistaan. Lesken ropo oli kilahtanut käsistäni arkkuun ja yhtäkkiä näin Jeesuksen katselemassa sitä, silmät loistaen. Nämä olivat niitä helmiä, hetkiä joita tahdoin vaalia. Kuin taivaan suudelma, jota kantaisin syvällä sydämessäni. 

Pia

 

Kuva: FreeImages.com/ Lisa