Tapio Nousiainen: Leipää ja suolaa

Tapio Nousiainen: Leipää ja suolaa

Markus 31. lokakuuta 2014

Jokin aika sitten arvioin tähän blogiin Suomen Vapaakirkon edesmenneen johtohahmon, varatuomari Tapio Nousiaisen omaelämänkerrallisen romaanin Katkennut korsi (linkki arvioon). Tällä kertaa arvioitava, nelisenkymmentä vuotta sitten ilmestynyt Leipää ja suolaa on Nousiaisen suosituin teos (evankeliointikirjasen Yksi ainoa elämä ohella).

Leipää ja suolaa sisältää muutamia kymmeniä ”runoja”, joissa Nousiainen käsittelee uskoa ja elämää erilaisten ihmisten näkökulmasta. (Käytän lainausmerkkejä runo-sanan kohdalla, koska kyseiset proosatekstit eivät oikeastaan ole runoutta sanan tarkassa merkityksessä.) Tekijä itse määrittelee kirjoituksensa moderneiksi psalmeiksi, ”leivänpaloiksi Kristuksesta” ja ”suolanrakeiksi niille, jotka ovat suolansa menettäneet”.

Teoksen ensimmäinen osa on nimeltään Syntisten psalmeja. Nousiainen herättelee niissä perimmäisiä kysymyksiä – mikä ihminen on, mihin hän on menossa, mitä hän haluaa, mitä hän todella tarvitsee?

Suntio aukoessaan kirkon ovia iltakirkkoa varten Nilsiässä.
Hän luulee kaipaavansa tuulen kääntymistä etelään ja hyvää iltasyöntiä tutulla ahvenluodolla.

Raitiovaununkuljettaja Helsingissä ajaessaan kolmosen viimeistä yövuoroa huoltohallille. Hän luulee kaipaavansa, että hänen iskiaksensa pahenisi sen verran, että hän saisi kuukauden sairasloman.

Metallimies Raahessa palatessaan Rautaruukin terästehtaalta yövuorosta kotiinsa. Hän luulee kaipaavansa aravalainaa ja Osuuspankista ensisijaislainaa voidakseen aloittaa omakotitalonsa rakennustyöt. [---]

Jokin kaihertaa heidän rinnassaan lakkaamatta. Jokin saa heissä aikaan levottomuuden ja ainaisen hapuilun johonkin näkyvään tavoitteeseen. [---]

He ovat tietämättömiä Raamatun sanasta, joka sanoo: ”Minun kansani on tehnyt kaksinkertaisen synnin: Minut, elävän veden lähteen, he ovat hyljänneet ja ovat hakanneet itselleen vesisäiliöitä, särkyviä säiliöitä, jotka eivät vettä pidä.”

(Psalmista Kaipaavat)

Tekijä käsittelee Syntisten psalmeissa ennen kaikkea pelastuksen tarvetta ja Jumalan Hengen työtä, mutta myös uskoontulon esteitä.

Miksi sinä Jeesus sanot: ”Jos joku tulee minun tyköni, eikä vihaa isäänsä ja äitiänsä ja vaimoaan ja lapsiaan ja veljiään ja sisariaan, vieläpä omaa elämäänsäkin, hän ei voi olla minun opetuslapseni.”

Miksi he eivät seuraa sinua Kristus?
Ja miksi meidän on vihattava elämäämme?

Siksi, että sinun seuraamisesi vaatii luopumista kaikista asioista ja kaiken muun kuin sinun, Kristus, vihaamista. Vihaamista siten, että muut asiat eivät saa olla Kristuksen ja meidän välissämme, ei hyvän vihaamista, mutta sisäistä luopumista kaikesta hyvästäkin.[---]

Siksi, että niin monet luulevat luopumista kaikesta elämänsä lopuksi ja itsetuhoksi ja että niin harvat käsittävät, että kaikesta luopuminen tuo meille yltäkylläisen elämän ja että vasta luopuessamme sisäisesti kaikesta saamme elää sinussa, Kristus.

(Psalmista Kristuksen seuraaminen)

Kirjan toinen osio on nimetty Jumalisten psalmeiksi, mutta komeasta otsikosta huolimatta teksteissä nousee esille usein kristittyjen puutteellisuus, epäpyhyys ja tekopyhyys. Nuori, innokas uskova tarkkailee pensistyneiden ja mukavuudenhaluisten vanhojen uskovien elämää ja toivoo pysyvänsäkin nuorena uskovana koko loppuelämänsä ajan. Mutta uskon lisäksi olennaista on aito rakkaus muita kohtaan. Psalmissa Viides evankeliumi Nousiainen sanoo osuvasti:

Olen viides evankeliumi – ihmiset lukevat minua. He eivät lue Matteusta, Markusta, Luukasta ja Johannesta, he lukevat minua.  [---]

Miksi he eivät pelastu?

Sen vuoksiko, että vaellukseni on niin heikkoa ja he näkevät puutteeni ja virheeni? Sen vuoksiko, että vaikka minä olen velvollinen vaeltamaan niin kuin Jeesus, minä en kuitenkaan vaella niin kuin Jeesus?

Ei – eivät he sen vuoksi torju pelastusta, he ymmärtävät, että olen vain ihminen ja että paraskin kristitty horjahtaa.  [---]

Mutta he eivät näe minussa Kristuksen rakkautta.
Mitä on Kristuksen rakkaus?
Se on itse Kristus minussa.
Se on Pyhä Henki minussa.
Se on itse Kristus liikkeellä ihmishahmoisena.
    pisara vettä janoiselle,
    viileä käsi kuumeisen otsalle,
    keittolautanen nälkäiselle,
    puhelinsoitto yksinäiselle,
    kuuntelemista, kun ahdistettu purkautuu,
    askeleita vankilaan, sairaalaan, kunnalliskotiin  [---]

Minä olen viides evankeliumi.
Kuin tyhjät kirjankannet ilman sivuja, kirjoitusta ja sisältöä.
Ihmekö, että he eivät pelastu.
He viskaavat kaiken muun yli laidan, he etsivät minusta Kristusta ja Kristuksen pyyteetöntä rakkautta.
Jos he sen löytäisivät, he uskoisivat ja pelastuisivat.

Tekstit eivät kuitenkaan ole pelkkiä valitusvirsiä, vaan välillä Nousiainen kirjoittaa mahtipontisen toiveikkaasti:

Painoin pääni syvälle sammalmättääseen,
vedin sisääni sen tuoksua, kesäyön ja nuoruuden ihmeellistä tuoksua.
Tunsin sieraimissani mesiangervon imelän tuoksun, keskikesän ja miehuuden tuoksun.

Oletko nuoruus ja miehuus todella karannut, karannut läpi käsieni ja olemukseni, karannut ikään kuin valuva hiekka?  [---]

Sitten yhtäkkiä sisästäni nousi pakahduttava ilon ja riemun tunne. Ei, voimani eivät ole menneet. Nuoruuteni ja miehuuteni uudistuvat kuin kotkan, minä saan viheriöidä kuin palmupuu ja olla vanhuudessanikin mehevä ja vihanta.

Kristuksesta helmeilee, poreilee ja virtaa,
vuotaa sisääni ikuinen nuoruus Pyhässä Hengessä.

(Psalmista Ikuinen nuoruus)

Kirjan viimeinen osa on nimeltään Kristuksen psalmeja. Siinä Vapahtaja kuvataan eri näkökulmista: iloitsevana, väsyneenä, kiusattuna, itkevänä, naamioituneena – jopa huomisesta vähät välittävänä hippinä. Nämä erilaiset kuvat Jeesuksesta valaisevat Hänen rooliaan uskovan esikuvana ja auttajana eri elämäntilanteissa. Myös oppi- ja kulttuurierot hengellisten liikkeiden välillä nousevat esiin, välillä hieman ironisin sävyin:

Minä näin sinut elämän leipänä, Kristus.  [---]

Sinut viskattiin tuoksuvana ja valkoisena hiivaleipänä helluntailaisten rivitalon ruokasalin suurelle pöydälle; voi sitä sorinaa, kielilläpuhumista ja halleluja-huutoja, kun kaikki ryntäsivät leikkaamaan itselleen pehmeätä ja uunituoretta leipää.

Sinut viskattiin näkkileipäpakettina korkeakirkollisen pappilan ruokasalin tyylikaluston pöydälle. Kuului arvokkaita yskäisyjä, paperin rapinaa ja sitten alkoi kuulua ääniä, kun kova näkkileipä murtui syöjien hampaissa.  [---]

Sinut viskattiin reikäleipänä, suurena kuin kärrynpyörä Kansanlähetyksen pitkään pitöpöytään; jauhot olivat taatusti oikeita ruisjauhoja ja leivonta oli oikeaoppinen, kyllä he söivätkin ja röyhtäilivät tyytyväisinä.

(Psalmista Elämän leipä)

Mitä teoksen kirjalliseen tasoon tulee, joudun toteamaan, etteivät Nousiaisen ”proosarunot” varsinaisesti häikäise lyyrisellä taituruudellaan klassiseen (tai moderniinkaan) taiderunouteen tutustunutta lukijaa. Kieli on useimmiten sovinnaista ja yllätyksetöntä, vaikka sen takana on aitoa tunnetta – aiemmin arvioimani Vilho Rantasen runokirja kaikessa vanhoillisuudessaankin ajaa taiteellisessa mielessä Nousiaisen teoksen yli. Voidaan silti kysyä, tuleeko tekstin taiteelliselle tasolle antaakaan ratkaisevaa merkitystä, kun kirjan tarkoituksena on ensisijaisesti hengellinen julistus ja opetus. Tapio Nousiainen oli ennen muuta julistaja, joka ymmärsi evankeliumin elämän ja kuoleman kysymykseksi ja halusi esittää sen suurelle yleisölle kaikessa mutkattomassa yksinkertaisuudessaan. Ainakin maineensa perusteella Leipää ja suolaa on tyylillisestä karuudestaan ja ajoittaisesta pateettisuudestaan huolimatta julistanut jumalattomille selkeää evankeliumia ja uskoville uudistuksen tarpeellisuutta tehokkaammin kuin moni taiteellisesti korkeatasoinen mutta hengellisesti puolivillainen hartausrunokirja. Kuten C.S. Lewis aikoinaan totesi: kauneus hurmaa, mutta se myös helposti tuudittaa uneen – ja Nousiaisen kutsumukseksena oli nimenomaan ihmisten herättäminen keinolla millä hyvänsä.

Arvioi: Markus

Tapio Nousiainen: Leipää ja suolaa. Päivä, 1974. Kirjaa voi tilata mm. täältä (linkki).