Unelman kantaja osa 2

Unelman kantaja osa 2

Pia 4. marraskuuta 2016

Matkakertomus polulta, jonka Isä avasi ja jonka varrella opimme hänestä paljon uutta.

Välivaiheen yritystä

Koska olin pikkuisemme kanssa nyt kotona, minulla oli paljon aikaa rukoilla ja miettiä unelmaamme. Mieheni jalat olivat tiukemmin maassa työarjen myötä. Silti yhteinen unelma sai meidät aika-ajoin myös yhdessä kuulostelemaan oikeita aikoja ja hetkiä ja siirtymämahdolisuuksia kentälle. Otimme yhteyttäkin erääseen tuttavaamme lähetyskentälle ja kuulostelimme. Mutta suunnitelmiimme tuli taas yksi pitempi etappi lisää, kun toinen lapsemme saapui maailmaan, hieman yli vuoden esikoisemme syntymän jälkeen ja sen seurauksena muutimme jälleen hieman isompaan asuntoon ja mieheni vaihtoi työpaikkaakin. Tässä vaiheessa, näin monien muutosten jälkeen, sovimme pitävämme 2 vuoden ajanjakson, jolloin emme tekisi mitään muutoksia arjessamme. Ja lupauksemme piti.

Kuopattu haave

Arki kahden pienen lapsen kanssa kotona oli täysipainoista. Projekti-ihmisenä otin aina väliajoin itselleni työn alle joitain innostavia projekteja, milloin mihinkin kiinnostuksen kohteeseeni liittyen, joita pystyin lastemme nukkuessa tekemään, ja niistä sain sopivaa vastapainoa vauvanhoitoarkeen. Silti mikään vakiintuneessa arjessamme ei saanut unelmiamme muuttumaan. Ennen ensimmäistä matkaamme olivat unelmamme ollut punainen tupa ja perunamaa -tyyppisiä, mutta jotain oli reissun aikana peruuttamattomasti muuttunut. Kahden pienen lapsen viilettäessä jaloissamme huomasimme silti vain kaipaavamme eri kulttuurien ja kansojen keskelle. Siitä kertoi jo sekin, että Raamatun lisäksi selatuimpia kirjoja kirjahyllyssämme oli maailmankartasto. Tuona kahden vuoden jaksona, jolloin päätimme, ettei mikään muuttuisi, kävi kuitenkin niin, että ikäänkuin kuoppasin haaveemme. Lakkasin ottamasta yhteyttä lähetysystäviimme ympäri maailmaa. Keskitin ajatukseni enemmän kulloiseenkin hetkeen. Ja se teki hyvää. Ja kun vähiten aavistin, herätti Isä taas unelman uudelleen henkiin.

Kohtalokas lomamatka

Espanjaan lomalle, se kuulosti hyvältä! Läheisimmät ystävämme raamattukouluajoilta olivat muuttaneet Amerikasta Espanjaan lähetystyöhön. Onnistuimme saamaan lentoliput Barcelonaan, ja matkasimme kesäloman kunniaksi ystäviemme yhteisötalolle pariksi viikoksi veljeni saattelemana. En tiedä olimmeko ennakkoon täysin aavistaneet, mitä tuo pieni lomamatka saattaisi merkitä, mutta huomasimme kuitenkin, että jotain oli selvästi ilmassa. Tuon kahden viikon aikana meidän unelmamme sai siivet. Keskustelimme paljon ystäviemme ja yhteisön muiden lähetystyöntekijöiden kanssa ja se vaikutti meihin paljon. Toiseksi viimeisenä iltana teimme päätöksen. Päätöstä oli ennakoinut jo aiemmin keväällä käyty keskustelu erään lähettiystävämme kanssa, kun hänen kanssaan puntaroimme, millä muotoa meidän kannattaisi kokeilla lähetystyötä perheenä, jos mahdollisuus jossain vaiheessa siihen aukeaisi. Päätimme lähteä koko perhe henkilökunnaksi samaiseen raamattukouluun Havaijille, jonka olimme itse aiemmin käyneet. Matkalta palatessamme innostava keskustelu pastorimme kanssa sinetöi vielä lopullisesti suunnitelmamme. Emme vain lähtisi, vaan meidät lähetettäisiin.

Askeleita eteenpäin

Tuona toiseksi viimeisenä iltana Barcelonassa,kun vielä olimme empineet hullua askelta, joka oli avautunut edessämme, leijui kysymys ilmassa. Aivan kuin Jumala olisi kysynyt meiltä: "mitä vielä odotamme?" Olimme kantaneet unelmaa niin kauan sydämissämme, reilut neljä vuotta jo siihen mennessä. Nähneet sen hiipuvan. Leijuvan mahdottomana taivaalla, kuin öinen täysikuu. Ja tuo kysymys tuntui siltä, että olimme vihdoin astumassa varpaillamme unelman toteutumisen kynnykselle. Ja se lopultakin tapahtuva astuminen pelotti. Mutta enemmän olisi pelottanut jättää kokonaan astumatta. Muistella vain lopun ikäänsä, kun ei tullut silloin tehtyä mitään asian eteen, joka oli aivan nenämme edessä. Ja huomasimme, että kun sanoimme Jumalalle kyllä, asioita alkoi tapahtua.

Pia

 

Kuva: FreeImages.com/ Anton Malan