Unelman kantaja osa 3

Unelman kantaja osa 3

Pia 21. marraskuuta 2016

Matkakertomus polulta, jonka Isä avasi ja jonka varrella opimme hänestä paljon uutta.

Merkki merkiltä

Käytännössä reissumme onnistumisen peruspilarina oli se, että mieheni pystyisi jäämään työstään juuri miettimämme koulun ajaksi pois ja palaamaan sitten takaisin. Ajoitus oli siis aivan nappi, koska muutamaa kuukautta myöhemmin samanlainen tilaisuus ei olisi enää ollut käytettävissämme. Saimme ystäviltämme yhteystiedot henkilöihin, joiden järjestämän koulun henkilökuntaan lähtisimme. Emme tunteneet heitä tai tienneet sen enempää koulun fokuksesta. Tartuimme Skypeen ja otimme yhteyttä heihin. Täytimme hakemukset. Taas ne neljäkymmentä. Ja meidät hyväksyttiin. Sitten aloimme kerätä viisumia varten aineistoa. Kirjoitimme kaiken maailman selontekoja liitteeksi, keräsimme muita dokumentteja ja otimme ensimmäisen riskiaskeleen maksaessamme koko perheen viisumimaksut. Niitä kun ei saisi takaisin, vaikka viisumia ei heruisi. Päätimme, että yritämme viisumia vain kerran. Viime kerralla jouduimme hakemaan sitä kahteen kertaan, auts! Nyt semmoinen tulisi liian kalliiksi. Rukoilimme, että hakemuksemme hyväksyttäisiin ensi kerrasta, muussa tapauksessa ymmärtäisimme, että tämä polku ei ollut nyt meitä varten. Ja kuin ihmeen kaupalla saimme viisumin!

Käytännön käänteitä

Seuraava iso kysymys oli asunto. Sitä ei voisi seisottaa tyhjillään seitsemää kuukautta. Se olisi hullun hommaa. Hieman kauhun sekaisin mielin mietimme jollekin sokkona vuokraamista ja tavaroidemme sullomista pikkuruiseen häkkivarastoon. Meille tuli mieleen eräs perhe, jonka tiesimme etsivän asuntoa. Kysyimme heidän vuokraushalujaan, mutta aluksi juttu ei ottanut tuulta alleen. Aloin ottamaan vuokraamista varten asunnosta kuvia. Sitten jostain syystä tuli mieleen jatkaa vielä asuntokeskustelua ystäviemme kanssa ja asiat alkoivat loksahdellakin kohdalleen. Saimme vuokrata kotimme peräti kalustettuna heille. Se oli valtavan iso juttu!

Lisää riskiaskeleita 

Kaksi suurinta avainta oli jo kääntynyt lukossa. Sitten seurasi vähän järeämpiä askeleita, ainakin lompakon kannalta. Hankimme koko ajalle sairasvakuutuksen, kiling, kiling. Ja lentoliput, kiling, kiling, kiling, kiling. Mutta mikä ihmeellisintä, kaiken tämän keskellä olin melkein viiden vuoden tauon jälkeen saanut aivan valtaisan innostuksen maalaamiseen ja yllättäen ihmiset rupesivat kyselemään maalausten perään. Maalauksista tullut lahjoitustuotto kattoi lentokulumme. Ei jäänyt epäselväksi, että Isä järjesteli asioita ja piti taas huolta! Ja mikä kannustuksen määrä kaikilta niiltä, jotka kuulivat, että olimme lähdössä, ja kuka mitenkin elivät mukana, ystävämme, sukumme ja seurakuntamme! Ainoa päätä huimaava juttu noiden parin ison riskiaskeleen jälkeen oli tietenkin se, että säästömme ammottivat nyt tyhjyyttään. Matkaan täytyisi lähteä vain reppu täynnä luottamusta Isään. Ja niin lähdimme. 

Maaliviivaa kohti

Pakkaustohinassa ei ollut jäänyt onneksi aikaa kantaa huolta määränpäämme majoituksesta, joka sekin selvisi vasta juuri ennen saapumistamme perille. Ja tietenkin Isä taas osasi yllättää, järjestämällä meille kampuksen parhaimmalta paikalta melkein saman kokoisen huoneiston, kuin oma kotimme oli! Siinä kohtaa piti kyllä haukkoa henkeä! Isä huolehti talousasiatkin koko loppumatkan osalta vaihe vaiheelta kuntoon, vaikka yllätyksiä ja haastavia tilanteita tulikin. Noiden tulevien 7 kuukauden aikana saimme kokea sen, miten pilkuntarkastikin Jumala kutoi koko tuon ajan tukemaan kutsuamme ja tulevia polkuja. Opimme myös sen, että unelman paras kantaja oli Isä, jonka sydämeltä unelma oli alunperin meille tullutkin. Jälkeenpäin tuota aikaa katsoessa kaikki käänteet todistivat meille sen, ettemme olisi voineet saada mitään tällaista aikaan itse, se oli kaikki lahjaa Isältä, joko suoraan tai niiden ihanien meitä ympäröivien ihmisten kautta, joilla hän oli meitä siunannut.

Pia

 

Kuva: FreeImages.com/ Vinicius Sgarbe