Vaellus

Vaellus

Pia 9. elokuuta 2013

Rinkka painaa selässä hiertäen harteita ja oma mukavuudenhalu käskee lopettamaan kivikkoisen vaelluksen ensi metreillä. Tämä oli ihan typerä idea. Käännös takaisinpäin ja suunta yhteen maailman mukavimmista paikoista, kotisohvalle. Mutta sitten nousee esiin toinen ajatus. Hiljainen ja levottomuuttani rauhoittava.

Olen sitoutunut tähän reissuun. Odottanut tätä kolme vuotta ja tuskaillut, että tämä aika koittaisi jo pian. Etsinyt tykötarpeita, valmistellut huolella ja uhrautunut. Miksi lopettaisin nyt, kun ensimmäinen verenmaku nousee suuhun? Kun alkutaipaleen puskat repivät pohkeitani. Ennen kuin olen päässyt sille leveämmälle, kiitollisemmalle polulle.

Alku on hankalaa. Tuskallista kamppailua käydään mukavuudenhalun ja syvemmän sitoumuksen välillä. Vuoroin kumpikin vääntävä käsi on alakynnessä. Kädenväännön voittajan selvitessä syvä huokaus kumpuaa sisimmästä. Tämä on kaiken sen arvoista. Repivät puskat hellittävät irti jaloistani, kun polku leviää laajemmalle ympärilläni. Olen päässyt voittajana yli ensimmäisen ja yhden raaimmista etapeista.

Yöpyessäni ensi yötäni taipaleella luonnon helmassa, katselen keskellä yötä tähtitaivasta. Kello on kolme. Luen kädenjälkiä öisellä taivaalla, mittailen mielessäni galaksien välimatkoja ja arvailen Vaelluksenjohtajan vaaksan väliä ja kämmenen leveyttä. Puolitoista tuntia vierähtää öistä maailmaa kuunnellen ja poskeni ovat kostuneet.

Onko kuuliaisuus sitä, että ei katso ympärilleen etsien voiman ja viisauden lähdettä muualta kuin hänestä, jonka varmat askeleet kulkevat edelläni? Että ei luovuta, kun tunteet vaativat sitä ja kaikki ympäröivä pukeutuu alakuloisuuteen? Kun kaikki tuntuu yhtäkkiä ankealta ja merkityksettömältä, sanahelinältä ja tyhjiltä lupauksilta. Kun kulkee jälleen sen yhden virstanpylvään, joka on edessä ja vaalii rinnanalassa kytevää hiipumaisillaan olevaa liekkiä ja vain puhaltaa siihen hiljaa kuiskauksen. Pysythän elossa. Ei minun tähteni vaan hänen, joka on liekin alun perin minulle antanut.

Istuessani mietteissäni öisen tähtitaivaan alla, kello 4.30 saapuu Tulensytyttäjä. Hänen silmänsä loimuavat kädessään olevan säihkyvän soihdun lailla. Hän katsoo minuun ja ilahtunut hymy nousee hänen suupieliinsä, kun hän huomaa minun olevan hereillä. Istumme kahden räiskyvän nuotion äärellä, lähekkäin ja hiljaa. Ennen kuin hän lähtee jatkamaan matkaa, hän kertoo minulle tarinoita. Uskomattomia pieniä tarinoita. Ne jäävät elämään sisimmässäni, kun katson hänen loittonevaa hahmoansa valkenevassa yössä.

Aamun viimeinen himmeä tähti näyttää minulle vaelluksen toisen matkapäivän suunnan.

Pia