Vanha orpo

Vanha orpo

Pia 27. marraskuuta 2013

Vanha orpo minussa yrittää sitkeästi saada jalansijaa. Sen päivät ovat luetut, mutta niin kauan kuin siedän sitä, on sillä valtansa minuun. Kun astun aamuylistyksestä ulos kadulle, se iskee heikkoon kohtaani. Se vetää minua syyllistymään pienimmästä. Suojautumaan läpinäkyvyydeltä teeskennellyn pintakiillon tai vaikka edes arkimeikin alle. Suorittamaan uskontoa, saadakseni rinnukseeni papukaijamerkkejä. Olen väsynyt sen valheelliseen seuraan. Se saa minut kietoutumaan valkoisiin valheisiini kuin huntuun, joka seuraavassa hetkessä rapistuu koinsyömänä ylleni.

Vanhassa orvon maailmassani ahneus kytee pinnan alla kaikessa. Minulle sitä, minusta tätä ja entä minä. Vanha orpo haluaa olla tähti. Omin avuin, itselleen loistaen. Se tuntee olonsa epämukavaksi rakkaudessa, joka parantaisi sen orpouden. Ainoa rakkaus, joka sille on tuttua, on itserakkaus. Tuo korvike kiehtoo orpoa salaa, sillä se ruokkii sen epäjumalaa, omaa salaista tähteyttä.

Ylpeys pukeutuu nöyryyden valeasuun, alemmuuteen ja itsesääliin. Salassa se korottaa itsensä jalustalle, keskittyessään vain omaan napaansa. Ylpeys on orvon ainoa aarre, sillä yksinäisyydessään hänellä ei ole muuta kuin se.

Vanha orponi sanelee kuinka käyttäydyn läheisteni seurassa. Tarkkailen neuroottisesti itseäni, varoen virheitä ja karttaen todellista läheisyyttä. Sisäisessä maailmassani kelaan ahdistuneena edestakaisin vanhoja tilanteita, joissa vanha orpo otti taas pääroolin. Näyttelen saavutuksiani, aivan kuin ystäväni olisivat tulleet taidenäyttelyyni, vaikka kutsuin heidät vain kahville viettämään mukavaa aikaa yhdessä. Pyöräytän esiin shown ja spektaakkelin toisensa jälkeen, enkä pysähdy kuuntelemaan ystäviäni, heidän ajatuksiansa, maailmaansa, jota he kenties tahtoisivat raottaa minulle, jakaaksemme jotain aidosti kallisarvoista.

Olen lopen uupunut elämään miellyttäen vanhan orvon oikkuja. Olen adoptoitu pois orpoudesta Isäni perheeseen, miksi siis enää eläisin vanha orpo parhaana ystävänäni ja tukeutuisin kaikessa edelleen häneen? Haluan muuttua, sillä en jaksa tätä kierrettä enää. Siksi pyysin Isääni opettamaan minua viihtymään hänen rakkaudessaan. Että tuntisin oloni mukavaksi hänen syleilyssään, hänen ylleni vuodattamansa ansaitsemattoman rakkauden kohteena. Silloin vanha orpo ei enää kestäisi luonani, vaan joutuisi aidon, kaiken uudeksi muuttavan rakkauden ahdistamana pakkaamaan kimpsunsa ja muuttamaan pois.

Isäni tyttärenä minun ei enää tarvitsisi ruokkia orvon epäjumalaa, salaista tähteyttä. Voisin laskea elämäni alas, tomuksi Isäni rakkauden edessä. Katselisin vanhan orvon lähtöä kuin tähdenlentoa, enkä tuntisi ikävää vanhaan. Ja silloin Isäni voisi todella näyttää minulle, että itse asiassa minä olen hänen tyttärenään hänen kauneuttaan loistava tähtensä.

Eräänä iltana Isäni kutsui sitten minut sohvalle viereensä istumaan ja näytti minulle kaiken muuttaneen kuvan siitä, kuka olen. Hän näytti minulle yksinäisen tytön, joka asui pimeällä pellolla. Pellon takana aukesi suuri, loistelias kartano, Isäni koti. Isä kutsui minut, orpotytön, tuohon mykistävän upeaan kotiinsa. Hän vei minut saliin, johon oli katettu suuri juhlapöytä. Pöydän ääressä oli uusi perheeni aterialla. Kaikki ottivat minut lämmöllä vastaan, halasivat minua ja sain tuntea todella kuuluvani tuohon perheeseen.

Rääsyni vaihdettiin puhtaaseen pellavatunikaan, johon oli kirjailtu salaisuus, Isäni rakkaus minuun. Isäni kertoi, että joka aamu hän pukee ylleni ylitsevuotavan rakkautensa, armonsa kuin uuden puhtaan pellavaviitan. Joka aamu Isäni paljastaa viitan kirjailuissa jotain uutta hänen rakkaudestaan minuun. Viittaan kääriytyneenä saan kulkea kaikkeen mihin astun, hänen kodistaan käsin ja palatessani saan palata tuohon kotiin. Missä ikinä kuljenkin, armoviittani muistuttaa minua siitä kuka olen, mistä tulen ja minne palaan.

Viitassani lukee hänen käsialallaan tänä aamuna: Minun rakkauteni sinuun muuttaa kaiken.

Pia